Kivessyöpä

Kivessyöpä on harvinainen syöpä. Vuosittain Suomessa todetaan vain noin 170 uutta kivessyöpää. Se on silti nuorten miesten yleisin syöpä. Kivessyövät yleistyvät länsimaissa. Yleistymisen syitä ei tarkkaan tunneta.

Kivessyövän esiintyvyys (Nordcan) (pdf)

Kivessyövät jaetaan kahteen pääryhmään: seminoomiin ja muihin kivessyöpiin eli ei-seminoomiin (non-seminoomat). Seminoomia esiintyy eniten 30–34-vuotiailla, ei-seminoomia puolestaan hieman tätä nuoremmilla eli 25–29-vuotiailla. Yleensä syöpää esiintyy vain toisessa kiveksessä.

Kivessyöpä löydetään usein varhaisessa vaiheessa, ja sen ennuste on hyvä.

Kivekset roikkuvat kivespussissa, ja ne ovat tunnusteltavissa kivespussin läpi. Kiveksen pinnalla ja osittain sen takana on lisäkives, johon siittiöt varastoituvat. Kiveksen kudos on pehmeähköä ja kimmoisaa. Kivekset tuottavat mieshormonia ja siittiöitä.

Kivessyövän aiheuttajat

Kivessyövän aiheuttajia ei tunneta. Kiveksen laskeutumattomuus suurentaa sairastumisriskin kymmenkertaiseksi, ja noin joka kymmenes kivessyöpä syntyy laskeutumattomaan kivekseen. Sairastumisriski on kuitenkin niin pieni, että erityistä syytä ennakoiviin tutkimuksiin ei ole. Ympäristötekijöillä voi myös olla vaikutusta kivessyövän syntyyn.

Mikä aiheuttaa syöpää?

Kivessyövän perinnöllisyys

Perintötekijät saattavat vaikuttaa kivessyövän riskiin. Tiedetään, että lähisukulaisen kivessyöpä suurentaa sairastumisen riskiä.

Syövän perinnöllisyys

Syöpäjärjestöjen periytyvyysneuvonta

Kivessyövän oireet

Kivessyövän tavallisia ensioireita ovat kiveksessä tuntuva kyhmy, toisen kiveksen suureneminen, kiveksen kiinteyden muuttuminen tai kipu.

Jos kivessyöpä on levinnyt laajemmalle tai lähettänyt etäpesäkkeitä, se saattaa aiheuttaa selkä- tai vatsakipua, hengenahdistusta tai veriyskää.

Kaikkia kiveksen sisällä tuntuvia uusia muutoksia pidetään kivessyöpänä, kunnes asia on tutkittu. Omia kiveksiä kannattaa tutkia itse ja hakeutua lääkäriin, mikäli huomaa niissä muutoksia. Omaehtoinen seuranta on erityisen tärkeää, jos isällä tai veljellä on todettu kivessyöpä tai itseltä on hoidettu laskeutumaton kives.

Tarkkaile kiveksiäsi (Ilman syöpää)

Joskus kivessyöpää luullaan lisäkives- tai kives-lisäkivestulehdukseksi tai kiveksen kiertymäksi. Kives voi kiertyä vartensa ympäri aiheuttaen verenkierron salpaantumisen. Silloin puhutaan kiveksen kiertymästä.

Kivessyövän toteaminen ja tutkimukset

Kivessyöpää epäiltäessä tärkein tutkimus on kivesten tunnustelu, joka aloitetaan normaalista kiveksestä. Normaali kives on pinnaltaan tasainen, liikkuva ja siitä erottaa lisäkiveksen hyvin. Kiveskasvain tuntuu tyypillisesti kiinteänä tai kumimaisena kiinteytenä kiveksen sisällä. Samanaikainen vesikives (hydroseele) voi vaikeuttaa kiveksen tunnustelua.

Syövän toteaminen ja tutkimukset

Kivespussin läpivalaisu taskulampulla paljastaa kiinteän, valoa läpäisemättömän syöpäkasvaimen.

Ultraäänitutkimus tehdään kaikille potilaille, joilla epäillään kivessyöpää. Sen avulla voidaan luotettavasti selvittää, onko muutos kiveksen sisä- vai ulkopuolella. Erillistä biopsiaa eli kudosnäytettä ei tarvita.

Kivessyöpä on yksi harvoista syövistä, joille on olemassa luotettavia merkkiaineita: alfafetoproteiini (AFP) ja koriongonadotropiini (hCG-beeta).Suurentuneet merkkiainepitoisuudet viittaavat kasvaimeen, ja niistä on apua kasvaimen luokittelussa, ennusteen arvioinnissa ja taudin seurannassa. Jos merkkiaineet jäävät koholle kiveksen poiston jälkeen, elimistössä on todennäköisesti etäpesäkkeitä.

Normaalit merkkiainepitoisuudetkaan eivät sulje pois kivessyövän mahdollisuutta. Varsinainen kivessyövän diagnoosi perustuu aina leikkaukseen, jossa kives ja kasvain poistetaan. Samalla saadaan tarvittavat näytteet.

Kivessyöpä leviää ensivaiheessa vatsaontelon takaseinämän imusolmukkeisiin. Levinneisyyttä tutkitaan vatsan ja rintakehän tietokonekerroskuvauksella (TT) ja tarvittaessa magneettikuvauksella, PET-TT-kuvauksella tai luuston gammakuvauksella. Myös muita menetelmiä voidaan käyttää.

Kivessyövän luokittelu

Kivessyövän levinneisyysluokitus perustuu TNM-luokitukseen ja kasvainmerkkiaineiden (AFP, hCG,) määritykseen ja lisäksi määritetään laktaattidehydrogenaasin pitoisuus (LD).

Levinneisyyttä kuvaavassa TNM-luokituksessa T (tumor) kuvaa kasvaimen tunkeutumista ympäristöönsä, N (node) leviämistä läheisiin imusolmukkeisiin ja M (metastasis) mahdollisia etäpesäkkeitä. Yleensä kivessyövän levinneisyyttä kuvataan levinneisyysasteilla I-III. Imusolmukkeet ovat pieniä pavunkaltaisia suodattimia, joiden läpi imuneste virtaa. Ne sisältävät imusoluja, jotka ehkäisevät ensisijaisesti tartuntatauteja.

Kivessyöpä leviää herkästi imuteitä pitkin paikallisiin, vatsan takaseinämän imusolmukkeisiin ja joskus edelleen keuhkojen välisen alueen (välikarsinan eli mediastinumin) ja solisluun seudun rauhasiin. Veriteitse tauti leviää ensin keuhkoihin ja vasta sen jälkeen muihin sisäelimiin, kuten maksaan, luustoon tai aivoihin. (Seminoomista 20–30 prosenttia on diagnoosihetkellä lähettänyt etäpesäkkeitä ja noin 50–70 prosenttia ei-seminoomista.)

Kivessyövän levinneisyysluokitus

Levinneisyysaste I

Kasvain rajoittuu kivekseen.

Levinneisyysaste II

Kasvain on levinnyt vatsakalvon alaisiin tai vatsan alueen imusolmukkeisiin.
IIA Etäpesäke on enintään 2 cm.
IIB Etäpesäke on suurempi kuin 2 cm, mutta enintään 5 cm.
IIC Etäpesäke on suurempi kuin 5 cm.

Levinneisyysaste III

Etäispesäkkeitä on pallean yläpuolisissa imusolmukkeissa tai imuteiden ulkopuolella, kuten esimerkiksi keuhkoissa, maksassa, aivoissa tai luustossa.

Syövän luokittelu

Kivessyövän hoito

Leikkaus on kivessyövän ensisijainen hoito. Leikkauksen jälkeen hoitoa jatketaan seurannalla, solunsalpaajahoidolla tai joskus sädehoidolla.

Levinneen kivessyövän hoitoon tarvitaan yleensä solunsalpaajahoitoa. Kivessyövän hoitotulokset ovat hyviä.

Syövän hoito

Leikkaus

Kiveksen poistoleikkaus on kaikkien kivessyöpien ensisijainen hoito. Leikkaus pyritään tekemään mahdollisimman pian, koska osa kivessyövistä kasvaa nopeasti.

Mikäli diagnoosi on kaikututkimuksen ja tunnustelun perusteella todennäköinen tai leikkauksen alussa otetussa näytteessä on syöpää, tehdään kiveksen ja siemennuoran poisto. Siemennuoran verisuonet ja siemenjohdin suljetaan ja katkaistaan sekä kives poistetaan. Verisuonten sulkeminen estää kasvainsolujen leviämisen leikkauksen aikana.

Toisen kiveksen poistaminen ei yleensä vaikuta seksuaalisuuteen tai hedelmällisyyteen. Jäljelle jäävä terve kives huolehtii jatkossa mieshormonin (testosteroni) tuotannosta ja riittävästä määrästä siittiöitä. Kivessyöpään sairastumiseen voi kuitenkin liittyä siittiöiden tuotannon heikentymistä, ja joskus kivessyöpä todetaankin hedelmättömyystutkimuksien yhteydessä.

Edenneiden kivessyöpien leikkausta täydennetään joko sädehoidolla tai solunsalpaajahoidolla.

Vatsaontelon takaseinämän alueen imusolmukkeiden poistaminen voi olla tarpeen ei-seminoomissa, jos solunsalpaajahoidon jälkeen imusolmukkeissa on vielä jäännöskasvainta.

Syövän leikkaushoito

Seuranta

Jos seminooma on rajoittunut kivekseen (levinneisyysaste I), leikkauksen jälkeiseksi hoidoksi voi riittää tiivis seuranta. Kun taudin uusiutumisen riski on melko pieni, mahdolliset hoidot voidaan aloittaa vasta, jos todetaan etäpesäkkeitä.

Seurannan ansiosta potilas välttyy varmuuden vuoksi annettavilta, mahdollisesti turhilta lisähoidoilta ja niiden haitoilta.

Myös kivekseen rajoittuneiden ei-seminoomien hoidossa voidaan käyttää aktiivista seurantaa.

Sädehoito

Seminooma on erittäin sädeherkkä, ja sen vuoksi sädehoitoa käytetään vatsaontelon takaseinämän imusolmukkeisiin levinneen taudin hoidossa kiveksen poiston jälkeen. Sädehoito annetaan TT-ohjauksessa ja sädehoidon volyymi pyritään pitämään mahdollisimman pienenä niin, että terveisiin lähikudoksiin osuu mahdollisimman vähän säteilyä. Munuaiset ja terve kives suojataan.

Ei-seminooman hoidossa ei käytetä sädehoitoa.

Sädehoito aiheuttaa aina myös haittoja. Sen yleisimmät välittömät haittavaikutukset ovat pahoinvointi ja ripuli. Sädehoito lisää hoitoalueelle myöhemmin kehittyvän toisen syövän riskiä.

Lapsia suunnittelevien kannattaa ottaa siittiöitä talteen jo ennen säde- tai solunsalpaajahoitoa.

Sädehoito

Solunsalpaajat eli sytostaatit

Paikallisen seminooman (ST I) uusiutumisriskiä voidaan pienentää antamalla karboplatiinia kiveksen poistoleikkauksen jälkeen. Uusiutumisriskiä lisää seminoomakasvaimen suuri koko (yli 4 cm).

Levinneen seminooman hoitona käytetään BEP- tai EP-solunsalpaajayhdistelmää. BEP-hoito sisältää bleomysiinia, etoposidia ja sisplatiinia, EP-hoito puolestaan etoposidia ja sisplatiinia.

Ei-seminoomia hoidetaan yleensä aina solunsalpaajilla. Paikallisen ei-seminooman (ST I) uusiutumisriskiä voidaan pienentää antamalla solunsalpaajahoitoa. Perushoitona on BEP- tai EP-yhdistelmä. Levinneen ei-seminooman hoitoon tarvitaan aina BEP-solunsalpaajahoitoa. Jos hoito ei tehoa tai menettää tehonsa, lääkeyhdistelmää vaihdetaan. Yhdistelmissä usein käytettyjä muita solunsalpaajia ovat ifosfamidi, paklitakseli ja vinblastiini.

Solunsalpaajahoidot aiheuttavat aina myös haittoja, kuten pahoinvointia, hiusten lähtöä ja valkosolujen ja verihiutaleiden vähenemistä. BEP-hoitoon voi liittyä neurologisia haittoja kuten kuulon heikentymistä tai puutumisoireita. Solunsalpaajahoidot lisäävät riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin. Lyhyetkin hoidot saattavat vaikuttaa hedelmällisyyteen, joten siittiöitä kannattaa ottaa talteen jo ennen hoitojen aloittamista.

Solunsalpaajahoito

Kivessyövän seuranta, uusiutuminen ja ennuste

Seurannan tavoitteena on todeta kivessyövän mahdollinen uusiutuminen varhain ja tunnistaa ensivaiheen hoidon haitat. Seurannan tiheys ja tarvittavat seurantatutkimuksen vaihtelevat syövän levinneisyysasteen, hoidon ja muiden ennusteellisten tekijöiden mukaan. Tavallisesti potilaita seurataan aluksi 3–6 kuukauden välein viiden vuoden ajan, minkä jälkeen kerran vuodessa tehtävät seurantakäynnit riittävät. Yleensä seurantaa jatketaan viisi vuotta.

Seurantakäynnillä tunnustellaan jäljellä oleva kives, imusolmukealueet ja vatsa. Lisäksi määritetään merkkiaineet. Kuvantamistutkimuksia tehdään tarpeen mukaan.

Jos kiveksen poistoleikkauksen jälkeen on jääty seurantaan ilman täydentäviä hoitoja, taudin uusiutumat tulevat yleensä 1–2 vuoden kuluessa. Seminoomien myöhäisuusiutuminen on mahdollista, joskin harvinaista.

Terveet elämäntavat ja savuttomuus ovat tärkeä osa kivessyövän sairastaneen potilaan selviytymistä. Sädehoito lisää toisen syövän riskiä ja siksi sen käyttöä nuorten miesten hoidossa pyritään minimoimaan. Jos seksuaalinen halu ja erektiokyky heikkenevät seurannan aikana, kannattaa määrittää testosteronipitoisuus verikokeella. Jos testosteronipitoisuus on matala, kannattaa harkita testosteronikorvaushoidon käynnistämistä.

Kivessyövän ennuste on erinomainen. Seminoomaa sairastavista kaikki ovat elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista, ja ei-seminoomaa sairastavista lähes 95 prosenttia.

 

Lähteet

Kellokumpu-Lehtinen P-L, Salminen E, Tammela T. Kivessyöpä. Kirjassa: Joensuu H, Roberts PJ, Kellokumpu-Lehtinen P-L, Jyrkkiö S, Kouri M, Teppo L, toim. Syöpätaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2013, s. 581–592.

Janes R. Kivessyöpä. Lääkärin tietokannat/Lääkärin käsikirja, päivitetty 2.1.2012 [online]. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim.

Artikkelin asiasisällön on tarkistanut syöpätautien erikoislääkäri Sirkku Jyrkkiö.