Ihosyöpä

Ihosyöpä syntyy, kun ihokudoksen terveet ja hyvänlaatuiset solut alkavat muuttua pahanlaatuisiksi. Ihosyövät ovat yleisiä. Melanooma eli tummasolusyöpä saa alkunsa ihon väriainetta (melaniinia) tuottavista soluista, joita kutsutaan melanosyyteiksi.

Tyvisolusyöpä eli basaliooma on yleisin ihosyöpä. Siihen sairastuu vuosittain noin 8 500 suomalaista, naisia hieman enemmän kuin miehiä. Kaikki ihon tyvisolusyövät eivät kuitenkaan päädy tilastoihin, joten niiden todellinen määrä lienee jopa 12 000–14 000 vuodessa.

Okasolusyövät ovat toiseksi yleisimpiä ihosyöpiä, ja niitä löydetään Suomessa vuosittain noin 1 500.

Kolmas yleinen ihosyöpä on melanooma, johon sairastuu joka vuosi yli 1 400 suomalaista.

Ei-melanoomien esiintyvyys (Nordcan) (pdf)

Melanoomien esiintyvyys (Nordcan) (pdf)

Ihosyöpä on useimmiten näkyvä, koska se syntyy ihon uloimmissa kerroksissa. Siksi se havaitaan usein varhaisessa vaiheessa, jolloin hoito on yksinkertaista ja ennuste hyvä.

Ihosyöpien riski kasvaa iän myötä, ja ne ovat pääosin ikääntyneiden syöpiä. Melanoomaa esiintyy kuitenkin myös nuorilla aikuisilla. Lapsilla melanooma on harvinainen.

Tyvisolusyöpä (basaliooma) esiintyy alueilla, jotka ovat altistuneet auringon UV-säteilylle. Tyypillisesti tyvisolusyöpä kasvaa hitaasti ja lähettää harvoin etäpesäkkeitä.

Okasolusyöpä on ihon sarveissolujen pahanlaatuinen kasvain. Sitä esiintyy valolle altistuneiden alueiden lisäksi kroonisten haavojen ja ärtyneiden arpien yhteydessä sekä limakalvojen rajoilla. Useimmiten okasolusyöpä alkaa esiasteistaan, joita ovat aurinkokeratoosi tai Bowenin tauti. Okasolusyöpä käyttäytyy aggressiivisemmin kuin tyvisolusyöpä: se haavautuu aikaisemmin, kasvaa nopeammin, leviää syvempiin kudoksiin nopeammin ja lähettää joskus etäpesäkkeitä.

Melanooma on muita ihosyöpiä vakavampi. Se on länsimaiden voimakkaimmin lisääntyviä syöpiä.

Ihosyövän aiheuttajat

Auringon ultraviolettisäteily on ihosyövän tärkein yksittäinen aiheuttaja. Olennaista on nimenomaan ns. kumulatiivinen annos eli se, kuinka paljon ihminen on saanut ultraviolettisäteilyä koko elämänsä aikana. Tämän takia sairastumisriski on suurin iäkkäillä ja ulkotöitä tekevillä.

Tyvisolu- ja okasolusyöpä syntyvät herkästi alueille, jotka ovat altistuneet eniten ultraviolettisäteilylle. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi kasvot, päälaki, ylävartalo ja kädenselät.

Ihon palaminen suurentaa ihosyövän riskiä. Erityisen alttiita ihosyövälle ja melanoomalle ovat vaaleaihoiset, sinisilmäiset, pisamaiset ja herkästi palavat ihmiset.

Runsasluomisuus ja epätyypilliset luomet suurentavat melanooman riskiä.
Aiemmin annettu säde- ja solunsalpaajahoito, immuunijärjestelmää heikentävä lääkitys ja tietyt muut ihosairaudet suurentavat myös ihosyövän riskiä.

Mikä aiheuttaa syöpää?

Ihosyövän perinnöllisyys

Ihosyöpiin ei yleensä liity perinnöllistä alttiutta. Melanoomista alle 10 prosenttia liittyy perinnölliseen taipumukseen. Jos kaksi ensimmäisen asteen sukulaista on sairastunut melanoomaan, ihoa tulisi tarkkailla säännöllisesti pari kertaa vuodessa ja turhaa altistumista auringolle pitäisi välttää.

Perinnölliset tekijät vaikuttavat myös siihen, miten herkästi ihminen palaa ja miten paljon hänellä on luomia.

Syöpäjärjestöjen periytyvyysneuvonta

Syövän perinnöllisyys

Suojaavat tekijät

Ihosyöpää voi ehkäistä suojautumalla auringolta. Tärkeää on välttää liiallista auringonottoa sekä suojata ihoa vaatteilla ja aurinkovoiteilla. Suojavoiteissa kannattaa käyttää suurta suojakerrointa ja lisätä voidetta useasti auringossa oleskelun aikana. Ihon suojaaminen pienentää myös ihosyövän uusiutumisen riskiä. Lasten iho kannattaa suojata aurinkoa läpäisemättömällä vaatetuksella.

Valtaosa ihosyövistä on ehkäistävissä vaatetuksella ja suojavoiteilla.

Tyvisolusyöpä (basaliooma)

Tyvisolusyövän oireet

Tyvisolusyöpä näkyy ihomuutoksina tai kyhmyinä, joita ilmestyy kasvoille, päälaelle, korviin, ylävartaloon tai kädenselkiin. Muutokset ovat erinäköisiä sen mukaan, mikä tyvisolusyövän muoto on kyseessä.

Tyvisolusyövän tavallisin muoto (nodulaarinen tai noduloulseratiivinen) alkaa ihossa pienenä vaaleanpunaisena tai punaisena oireettomana kyhmynä, jonka päällä kuultaa laajentuneita verisuonia. Muutos kasvaa hitaasti ja haavautuu keskeltä. Muutoksen reunamilla kiertää kyhmyinen, helminauhamainen reunavalli, jossa näkyy verisuonia.

Mikronodulaarisen tyvisolusyövän ihomuutokset ovat puolestaan tavallisimmin lievästi koholla olevia epätarkkarajaisia alueita. Pinnallinen tyvisolusyövän esiintyy yleensä vartalolla ja raajoissa. Iholla on tasainen, tarkkarajainen ja punoittava läiskä, jossa on ohut lankamainen reunavalli. Tavallisesti ihomuutoksessa näkyy pinnallisia pieniä haavaumia ja rupia.

Jos tyvisolusyöpää ei hoideta, se kasvaa hitaasti ja aiheuttaa suurenevia haavaumia. Haavaumat ovat yleensä kivuttomia.

Tyvisolusyövän toteaminen ja tutkimukset

Tyvisyövän voi tunnistaa sen ulkonäön perusteella. Lopullinen varmuus saadaan kuitenkin vasta kudosnäytteestä, jonka perusteella patologi määrittää tautimuodon.

Jos muutos on pieni, se leikataan yleensä kokonaan pois kudosnäytteen ottamisen yhteydessä. Suuremmista muutoksista otetaan ensin pelkkä kudosnäyte.

Tyvisolusyövän hoito

Tyvisolusyövän hoidoksi riittää yleensä asianmukainen paikallinen hoito, koska tauti ei yleensä lähetä etäpesäkkeitä. Useimmiten tyvisolusyöpä poistetaan leikkaamalla.

Leikkaus

Tyvisolusyövän leikkaukset tehdään ensisijaisesti avoterveydenhuollossa, koska ne ovat nopeita ja yksinkertaisia. Jos poistettu kasvain on suuri, leikkausalue korjataan ihosiirteillä tai ihokielekkeillä. Tällöin leikkauksessa tarvitaan plastiikkakirurgia ja tarvittaessa korvalääkäriä.
Lähes kaikki tyvisolusyövät voidaan parantaa leikkauksella.

Sädehoito

Sädehoitoa käytetään tyvisolusyövän hoidossa vain erityistapauksissa, jos kasvain on hyvin laaja tai niitä on useita. Tyvisolusyöpä on sädeherkkä kasvain, joten sädehoito tehoaa siihen hyvin.

Sädehoidettu iho pigmentoituu vuosien kuluttua ja kudos surkastuu. Siksi sädehoitoa suositellaan lähinnä iäkkäille potilaille.

Leikkausta täydentävä sädehoito: Jos leikkauksen tulos jää epävarmaksi ja uusintaleikkaus olisi hankala, leikkauksen jälkeen voidaan antaa sädehoitoa.

Muut hoidot

Pinnallisia ja pieniä tyvisolusyöpiä voidaan hoitaa myös jäädyttämällä nestemäisellä typellä, polttaa laserilla ja kuoria fotodynaamisella hoidolla. Ne eivät ole kuitenkaan niin tehokkaita kuin leikkaus.

Joskus pinnallisen tyvisolusyövän hoitona voidaan käyttää myös imikimodivoidetta.

Laajalle levinneen tyvisolusyövän hoitoon on kehitetty uusi lääke, vismodegibi.

Tyvisolusyövän seuranta, uusiutuminen ja ennuste

Useimmiten riittää, että potilas seuraa itse, alkaako hänelle kehittyä uusia ihomuutoksia. Lääkärin seuranta on tarpeen, jos on kyse uusiutuneesta tyvisolusyövästä tai potilaalla on ollut useita tautipesäkkeitä.

Kaikilla potilailla, joilta on hoidettu tyvisolusyöpä, on tavallista suurempi riski saada toinen ihosyöpä. Heistä keskimäärin joka kolmas saa uuden tyvisolusyövän viiden vuoden kuluessa hoidosta.

Tyvisolusyöpä ei yleensä lähetä etäpesäkkeitä, joten se ei johda kuolemaan vuosienkaan sairastamisen jälkeen.

Okasolusyöpä

Okasolusyövän oireet

Okasolusyövän esiaste on ns. aurinkokeratoosi, joka on punoittava, pyöreähkö ja joskus hilseilevä iholaikku. Alussa sen voi sekoittaa tavalliseen ihottumaan. Ajan mittaan hilseily lisääntyy ja ihottuma muuttuu paksummaksi.

Alkava okasolusyöpä näyttää usein pinnalliselta rupeutumalta, jonka alta paljastuu selvä haavapinta, joka kertoo tyvikalvon hajoamisesta. Muutos sijaitsee yleensä paljon aurinkoa saaneella alueella, ja sen ympärillä saattaa olla kasvaimen esiasteita. Joskus okasolusyöpä ilmaantuu iholle punertavana kyhmynä ja haavautuu, kun se muuttuu suuremmaksi. Se voi olla myös alahuulessa.

Okasolusyövän läpimitta on tunnistettaessa tavallisesti 1–3 cm. Ilman hoitoa se kasvaa laajaksi ja tunkeutuu syvemmälle kudokseen.

Aiemmin terveelle iholle ilmaantuva, nopeasti kasvava ja verta vuotava okasolusyöpä huomataan helposti. Joskus okasolusyöpä kehittyy krooniseen haavaan, esimerkiksi makuuhaavaan tai säärihaavaan. Tällöin sen huomaaminen on vaikeampaa.

Okasolusyövän toteaminen ja tutkimukset

Merkittävät okasolusyövät näkyvät lähes aina ilman teknisiä apuvälineitä – eli potilas itse huomaa kasvaimen.

Okasolusyövän diagnostiikka perustuu esitietoihin (kauanko muutos on kasvanut iholla, millaisia oireita se on aiheuttanut, vuosien varrella saatu UV-säteilyn määrä ja mahdolliset altistavat sairaudet ja hoidot), ihomuutoksen ulkonäköön sekä tarvittaessa otettuun kudosnäytteeseen.

Kasvaimesta otetaan kudosnäyte. Pienikin kudosmäärä riittää kertomaan, onko kyse kasvaimesta. Muiden ihosairauksien tunnistamiseen tarvitaan usein suurempi kudosnäyte.

Jos paikalliset imusolmukkeet tuntuvat suurentuneilta, myös niistä otetaan näyte.

Krooniseen haavaan syntynyttä okasolusyöpää voi olla vaikea nähdä. Siksi tällaisiin haavoihin syntyvistä muutoksista otetaan myös herkästi kudosnäyte.

Aurinkokeratoosia ja Bowenin tautia on joskus mahdoton erottaa toisistaan ilman koepalaa. Molempia muutoksia saattaa esiintyä samalla ihoalueella.

Okasolusyövän luokittelu

Okasolusyövät luokitellaan niiden erilaistumisasteen mukaan kolmeen ryhmään: hyvin erilaistuneisiin, kohtalaisesti erilaistuneisiin ja huonosti erilaistuneisiin. Mitä paremmin solu on erilaistunut – eli mitä lähempänä sen rakenne on normaalia solurakennetta – sitä hitaammin se yleensä kasvaa tai lähettää etäpesäkkeitä. Huonosti erilaistuneet kasvaimet leviävät puolestaan muita helpommin, ja niiden ennuste on jonkin verran muita huonompi.

Okasolusyövällä on useita tunnettuja esiasteita. Yleisimpiä ovat aktiini- eli aurinkokeratoosi, aktiininen keilitiitti, leukoplakia ja Bowenin tauti. Myös esiasteet hoidetaan, jotta ne eivät pääse kehittymään syöväksi.

Okasolusyövän hoito

Okasolusyövän hoidossa tärkeintä on, että sairastunut henkilö hakeutuu ajoissa tutkimuksiin ja hoitoon. Pienten muutosten hoito on merkittävästi helpompaa kuin kookkaiden ja mahdollisesti jo etäpesäkkeitä lähettäneiden kasvainten. Pienet ihosyövät kasvavat aina suuriksi.

Okasolusyövän hoito on lähes aina leikkaus. Joskus käytetään myös sädehoitoa, mutta se on harvinaisempaa.

Myös okasolusyövän esiasteet pyritään hoitamaan, jotta ne eivät pääse kehittymään edelleen. Ne sijaitsevat ihon uloimmassa kerroksessa orvaskedessä tai aivan sen tuntumassa. Esiasteita hoidetaan paikallisesti.

Esiasteiden hoito on sitä tärkeämpää, mitä laajempia muutokset ovat ja mitä enemmän niistä on haittaa.

Leikkaus

Okasolusyövät hoidetaan lähes aina leikkauksella.

Pienet okasolusyövät leikataan samalla tavalla kuin tyvisolusyövät. Isommissa (yli 1 cm) okasolusyövissä leikataan laajempi alue ja leikkausalue korjataan ihosiirteillä tai -kielekkeillä.

Myös tunnusteltavissa olevat imusolmukkeet leikataan pois. Erityisesti pään ja kaulan alueen suurissa kasvaimissa imusolmukkeita poistetaan joskus myös ennaltaehkäisevästi.

Sädehoito

Sädehoitoa käytetään okasolusyövän hoidossa vain erityistapauksissa, jos potilaan ennuste on huono, leikkaus on teknisesti vaikea ja laaja tai potilaan yleiskunto ei kestä leikkausta. Sädehoito ei paranna okasolusyöpää, mutta vähentää oireita ja hidastaa syövän etenemistä.

Leikkausta täydentävä sädehoito: Jos kasvain on hyvin laaja, sitä on joskus mahdollista pienentää sädehoidolla ennen leikkausta. Sädehoitoa voidaan tarvittaessa käyttää myös täydentävänä hoitona leikkauksen jälkeen.

Paikalliset hoidot

Okasolusyövän esiasteita hoidetaan yleensä paikallisesti, koska ne sijaitsevat ihon uloimmassa kerroksessa. Niitä voidaan hoitaa paikallisesti jäädyttämällä, PDT-hoidolla tai lääkevoiteilla.

Jäädytys- eli kryohoidossa hoidettava ihoalue jäädytetään hallitusti nestemäisellä typellä (-196 °C), mikä johtaa orvaskeden kuoriutumiseen. Jäädytyshoitoon soveltuvat parhaiten yksittäiset, kasvoilla tai vartalolla olevat aurinkokeratoosit ja pienet Bowenin taudin aiheuttamat muutokset.

PDT-hoidossa (photodynamic therapy) kasvainsolu herkistetään puolestaan valolle. Ennen hoitoa iho kaavitaan puhtaaksi karstasta ja hilseestä, minkä jälkeen ihomuutoksen päälle sivellään valolle herkistävää voidetta. Voide saa vaikuttaa 3–4 tuntia, minkä jälkeen alue valotetaan punaisella valolla noin seitsemän minuutin ajan. Valotus aiheuttaa happiradikaalireaktion ja tuhoaa kasvainsolukon. Hoito toistetaan viikon kuluttua. PDT-hoitoa käytetään erityisesti hankalampiin laaja-alaisiin ja yksittäisiin uusiutuviin aurinkokeratooseihin sekä kasvojen ja säärten alueella esiintyviin Bowenin taudin muutoksiin.

Tärkein lääkevoide aurinkokeratoosien ja Bowenin taudin hoidossa on imikimodi. Voidetta käytetään 3–5 kertaa viikossa yön ajan 5–6 viikkoa. Voide aiheuttaa voimakkaan ärsytysreaktion hoidettavalle ihoalueelle ja sen lähelle. Teho perustuu oman immuunireaktion paikalliseen tehostamiseen, joka raivaa muuttuneet solut alueelta. Ilman ärsytysreaktion ilmaantumista teho jää vaatimattomaksi. Toinen vaihtoehto on diklofenaakkivoide, joka ärsyttää ihoa vähemmän.

Hiilidioksidilaseria käytetään huulen aktiinisen keiliitin kuorintaan.

Okasolusyövän seuranta, uusiutuminen ja ennuste

Okasolusyövän sairastaneita seurataan ainakin viiden vuoden ajan. Seurannan tiheys riippuu syövän aktiivisuudesta ja siitä, kuinka paljon tervettä kudosta leikkauksessa on poistettu kasvaimen ympäriltä ja onko syöpä levinnyt imusolmukkeisiin.

Huonosti erilaistuneen okasolusyövän sairastaneiden jälkiseuranta on aktiivista, mutta se voidaan useimmiten toteuttaa perusterveydenhuollossa. Nämä syövät uusiutuvat melko herkästi.

Mahdolliset etäpesäkkeet ilmenevät yleensä kahden vuoden sisällä leikkauksesta.

Pienten ja pinnallisten okasolusyöpien ennuste on hyvä. Ihon yläosiin rajoittuvat valovaurioalueiden pitkälle erilaistuneet okasolusyövät ovat myös melko vaarattomia, sillä niistä vain joka sadas lähettää etäpesäkkeitä.

Selvästi pahanlaatuisempia ovat ilman ennakko-oireita kehittyvät, nopeasti kasvavat ja varhain pinnaltaan rikkoutuvat haavaumat. Osa leviävistä, matalan erilaistumisasteen okasolusyövistä lähettää etäpesäkkeitä jo varsin aikaisin. Myöhäinen hoitoon hakeutuminen heikentää ennustetta.

Etäpesäkkeitä lähettänyttä okasolusyöpää sairastavista vajaa puolet on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Melanooma

Melanooman oireet

Valtaosa melanoomista näkyy iholla. Noin joka kolmas melanooma saa alkunsa olemassa olevasta luomesta. Yleisempää on, että melanooma syntyy uutena luomena tai ihomuutoksena aiemmin terveelle iholle.

Luomea kannattaa käydä näyttämässä lääkärille, jos se kasvaa tai muuttuu epätarkkarajaiseksi tai tummemmaksi, punertavan tai sinertävän sävyiseksi tai mustaksi. Myös kovalta, turvonneelta, aralta tai kutisevalta tuntuvat tai haavautuvat, visvaa tai verta vuotavat luomet pitää tarkistuttaa.

Kaikki uudet luomet eivät ole melanoomaa, vaan iän myötä ihmiselle ilmaantuu usein runsaastikin uusia, hyvänlaatuisia luomia.

Tarkkaile luomiasi

Jos melanooma saa kasvaa rauhassa, sen ympärille voi kehittyä tummia pisteitä eli ns. satelliitteja. Näiden ihossa olevien etäpesäkkeiden ilmestyminen luomen ympärille on aina merkki melanoomasta.

Miehillä melanooma on yleisin vartalon alueella, naisilla käsivarsissa, säärissä ja vartalossa.

Melanooma voi esiintyä myös kynnen alla tai kynsivallissa, jolloin sitä voi olla vaikea tunnistaa. Vaikeasti todettava voi olla myös harvinainen pigmenttiä sisältämätön melanooma, joka muistuttaa mitä tahansa ihokasvainta. Melanooma voi olla myös limakalvoilla tai silmässä.

Melanooman toteaminen ja tutkimukset

Lääkäri tutkii ihon tarkasti ja poistaa epäilyttävän luomen tai ihokohdan. Näyte tutkitaan mikroskoopissa, jolloin selviää, onko kyse syövästä.

Jos epäilyttävä alue osoittautuu melanoomaksi, kirurgi poistaa leikkausarven ja tarvittavan alueen sen ympäriltä. Imusolmukkeiden tilaa selvitetään tarvittaessa vartijasolmuketutkimuksella.

Tarvittavat lisätutkimukset suunnitellaan vasta leikkauksen jälkeen. Jos melanooma on paikallinen ja pinnallinen ja vartijasolmuke on puhdas, riittää pelkkä seuranta.

Jos kasvain on suurempi, taudin laajuus selvitetään lisätutkimuksilla. Tavallisesti tehdään tietokonetomografia- eli kerroskuvaus. Lisäksi voidaan ottaa tavallinen röntgenkuva keuhkoista tai imusolmukkeiden ja maksan kaiku- eli ultraäänitutkimus.

Melanooman luokittelu

Melanooman hoito ja potilaan ennuste riippuvat sairauden levinneisyydestä, melanooman syvyyskasvusta ja potilaan yleiskunnosta.
Melanooman levinneisyys ilmaistaan TNM-luokituksen avulla. TNM-luokituksessa T (tumor) kuvaa kasvaimen tunkeutumista ympäristöönsä eli melanooman syvyyskasvua, N (node) leviämistä läheisiin imusolmukkeisiin ja M (metastasis) mahdollisia muualla olevia etäpesäkkeitä. Imusolmukkeet ovat pieniä pavunkaltaisia suodattimia, joiden läpi imuneste virtaa.

Melanooman syvyyttä kuvataan puolestaan ns. Breslow’n luokituksella, jossa kasvaimen paksuus mitataan mikroskoopissa millimetreinä paksuimmasta kohdasta.

Melanoomaa pidetään pinnallisena, jos sen paksuus on enintään 2 mm. Jos melanooma todetaan hyvin pinnallisena, sen leviämisen vaara on pieni. Syvemmälle ehtinyt melanooma lähettää helposti etäpesäkkeitä veren tai imuteiden välityksellä muualle elimistöön.

Melanooman tavalliset etäpesäkepaikat ovat iho, imusolmukkeet, keuhkot, maksa, aivot ja luusto. Ensimmäiset etäpesäkkeet syntyvät yleensä alueellisiin imusolmukkeisiin.

Melanooman hoito

Melanooman tavallisin hoitomuoto on leikkaus. Mitä laajemmalle melanooma on ehtinyt levitä, sitä enemmän tarvitaan myös muita hoitoja leikkauksen lisäksi.

Etäpesäkkeisen melanooman hoitoon ei ole vakiintunutta hoitokäytäntöä. Sen hoidossa käytetään erilaisia lääkehoitoja ja harvoin sädehoitoa. Hoidot tehoavat etäpesäkkeiseen melanoomaan huonosti, ja vain harva potilas paranee pysyvästi.

Leikkaus

Leikkaus on yleensä melanooman ensimmäinen hoito. Alkuvaiheen hyväennusteiset melanoomat poistetaan siten, että tervettä kudosta otetaan ympäriltä 1 cm:n alueelta. Syvemmälle kasvaneissa melanoomissa tarvitaan laajempi poisto ja 1–2 cm:n terve reuna. Syntynyt aukko voidaan joutua korvaamaan muualta otetulla ihosiirteellä, samoin silloin, kun emokasvaimen ympärillä on paikallisia ihosatelliitteja.
Leikkauksen yhteydessä tutkitaan, onko lähimmissä imusolmukkeissa etäpesäkkeitä. Se on tärkeää, koska melanoomasolut kulkeutuvat helposti emokasvaimesta imuteitä pitkin lähimmälle imusolmukealueelle.

Niin sanotulla vartijasolmuketutkimuksella (vartijasolmukebiopsia) voidaan tunnistaa se imusolmuke tai ne imusolmukkeet, joihin imuneste kulkeutuu kasvaimesta ensimmäiseksi. Tämä tai nämä imusolmukkeet kuvaavat koko imusolmukealueen tilaa erittäin hyvin. Jos vartijasolmukkeissa ei ole kasvainkudosta, muitakaan alueen imusolmukkeita ei tarvitse poistaa.

Levinneen melanooman hoidossa voidaan myös joskus käyttää leikkausta. Yksittäisiä etäpesäkkeitä on mahdollista poistaa leikkauksella, mutta lisäksi tarvitaan muita hoitoja.

Uusiutuneen melanooman leikkaus: Leikkaus soveltuu joskus uusiutuneen melanooman hoidoksi, jos tauti on rajoittunut pienelle alueelle. Joskus leikkaus tehdään oireiden helpottamiseksi, jos esimerkiksi etäpesäke tukkii suolistoa.

Sädehoito

Sädehoito on suurienergistä ionisoivaa säteilyä, joka tuhoaa syöpäsoluja ja pienentää kasvainta sillä alueella, johon sädehoito kohdistetaan.
Sädehoitoa ei tavallisesti käytetä melanooman hoidossa. Joskus sädehoitoa voidaan kuitenkin käyttää leikkauksen jälkeen, jos imusolmukkeissa on paljon etäpesäkkeitä tai kasvainta ei saada kokonaan leikattua pois.

Levinneessä melanoomassa voidaan käyttää sädehoitoa silloin, kun potilaalla on yksi paikallinen etäpesäke, jota ei voi poistaa leikkauksella. Joskus sädehoito voi hidastaa taudinkulkua.

Etäpesäkkeiden hoidossa tarvitaan tavanomaista suurempia kertasädeannoksia, koska melanooma ei reagoi herkästi sädehoitoon.

Sädehoito aiheuttaa aina myös haittoja
Sädehoito

Oireiden hoitaminen sädehoidolla: Sädehoidolla on mahdollista lievittää luussa tai aivoissa olevien etäpesäkkeiden aiheuttamia oireita.

Solunsalpaajat

Solunsalpaajat ovat syöpäsolujen tuhoamiseen tarkoitettuja lääkeaineita. Niitä voidaan antaa tabletteina tai tiputuksena suoraan suoneen. Lääkkeet kulkeutuvat verenkierron mukana kaikkialle elimistöön ja voivat tehota siis myös emokasvaimen ulkopuolella.

Paikallisen melanooman hoidossa ei yleensä käytetä solunsalpaajia.

Levinneessä melanoomassa solunsalpaajahoito on tärkeä hoitomuoto, kun tautia ei voi leikata tai sädehoitaa. Solunsalpaajia annetaan noin kolmen viikon välein toistettuina kuureina. Tavallisimmin käytetty lääkeaine on dakarbatsiini joko sellaisenaan tai erilaisina yhdistelminä.

Solunsalpaajahoitoon liittyy haittavaikutuksia, joiden voimakkuus vaihtelee yksilöllisesti.
Solunsalpaajahoito

Solunsalpaajahoito ei paranna levinnyttä melanoomaa, mutta se saattaa pienentää kasvainta ja hidastaa taudin etenemistä.

Biologiset hoidot

Biologisten hoitojen on tarkoitus tehostaa elimistön puolustusjärjestelmää syöpäsoluja vastaan. Solunsalpaajat tehoavat melko huonosti levinneeseen melanoomaan, joten uusia biologisia lääkeaineita on tutkittu paljon.

Biologisista lääkkeistä on yleisimmin käytössä alfainterferoni. Sitä voidaan käyttää leikkauksen jälkeen niille melanoomapotilaille, joiden uusiutumisriski on suuri. Hoito saattaa siirtää melanooman uusiutumista eteenpäin, mutta siihen liittyy myös haittoja.

Levinneen melanooman hoidossa alfainterferoni voidaan yhdistää solunsalpaajahoitoon.

Uudet melanoomalääkkeet

Levinneen melanooman hoitoon on tullut immunologinen hoito ipilimumabi, joka on elimistön T-solujen CTLA-4 molekyyliä vastaan suunnattu vasta-aine. Tutkimuksellisessa käytössä ja todennäköisesti pian myös potilaiden saatavilla ovat nivolumabi ja pembrolizumabi, jotka ovat myös T-solupuolustukseen vaikuttavia lääkeaineita. Immunologisia hoitoja voidaan antaa hyväkuntoisille potilaille, joilla on etäpesäkkeinen, hidaskasvuinen etenevä melanooma.

Kohdennetut lääkkeet eli ns. täsmälääkkeet

Levinneen melanooman hoitoon on saatu viime vuosina kaksi uutta kohdennettua lääkettä: dabrafenibi ja vemurafenibi.
Nämä lääkkeet puolestaan tehoavat vain sellaisiin melanoomiin, joissa on B-RAF-geenivirhe. Geenivirhe tutkitaan melanooman etäpesäkkeestä tai joskus primaarikasvaimesta.

Melanooman seuranta, uusiutuminen ja ennuste

Melanooman seuranta kestää yleensä noin viisi vuotta. Jos uusiutumisen riski on pieni, seuranta toteutetaan yleensä perusterveydenhuollossa.

Seurannassa tunnustellaan leikkausalue ja imusolmukealueet. Lisäksi tarkkaillaan potilaan yleistilaa ja hoitojen mahdollisia myöhäishaittoja. Tarkempia tutkimuksia tarvitaan jos potilaalla on jotain oireita. Etäpesäkkeiden etsimisessä voidaan käyttää kaikutukimusta (ultraääni), viipalekuvausta (TT) tai erityistapauksissa FGD-PET-TT-tutkimusta. Melanooma saattaa uusiutua hoidon jälkeen alkuperäisellä alueella tai muualla elimistössä.

Valtaosa uusiutumista tulee kahden vuoden sisällä hoidoista.

Uusiutunut melanooma käyttäytyy hyvin yksilöllisesti ja vaihtelevasti. Joskus etäpesäkkeitä tulee vain tietylle alueelle ja tauti saadaan leikkauksella kuriin pitkäksi aikaa. Joskus tarvitaan uusintaleikkauksia ja lääkehoitoja, joiden jälkeen potilas voi olla pitkään oireeton. Monet uusiutuneet melanoomat etenevät kuitenkin nopeasti.

Melanooman ennusteeseen eli potilaan mahdollisuuteen parantua sairaudestaan vaikuttaa merkittävästi se, miten syvälle kasvain kasvaa ja onko se lähettänyt etäpesäkkeitä. Luokituksella on merkitystä myös jatkohoidon valinnassa.

Pinnallisesta melanoomasta paranevat lähes kaikki, ja pelkästään imusolmukkeisiin levinneistä melanoomista paranee noin puolet. Jos etäpesäkkeitä on kauempana, viiden vuoden kuluttua vajaa 20 prosenttia sairastuneista on elossa.

Lähteet

Melanooma. Käypä hoito -suositus. Helsinki: Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Chirurgi Plastici Fenniaen asettama työryhmä, 2012.

Rosenberg-Ryhänen L, Jahkola T, Pelkonen T. Ihosyöpäpotilaan opas. Helsinki: Suomen Syöpäpotilaat ry ja Iholiitto ry, 2012.

Suominen E, Pyrhönen S, Vihinen P. Tyvisolusyöpä. Kirjassa: Joensuu H, Roberts PJ, Kellokumpu-Lehtinen P-L, Jyrkkiö S, Kouri M, Teppo L, toim. Syöpätaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2013, s. 703–7.

Suominen E, Pyrhönen S. Okasolusyöpä. Kirjassa: Joensuu H, Roberts PJ, Kellokumpu-Lehtinen P-L, Jyrkkiö S, Kouri M, Teppo L, toim. Syöpätaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2013, s. 707–8.

Suominen E, Vihinen P, Pyrhönen S. Ihosyövän yleisyys ja vaaratekijät. Kirjassa: Joensuu H, Roberts PJ, Kellokumpu-Lehtinen P-L, Jyrkkiö S, Kouri M, Teppo L, toim. Syöpätaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2013, s. 702–3.

Suominen E, Vihinen P, Pyrhönen S. Melanooma. Kirjassa: Joensuu H, Roberts PJ, Kellokumpu-Lehtinen P-L, Jyrkkiö S, Kouri M, Teppo L, toim. Syöpätaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2013, s. 709–16.

Artikkelin asiasisällön on tarkastanut syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri, dosentti Pia Vihinen.