Siirry suoraan sisältöön

Nyt tiedän, mitä haluan

Sirpa Yksjärvi

Melanooma ei tehnyt Sirpa Yksjärvestä parempaa ihmistä, vaan itsekkäämmän. Se on hänestä hyvä muutos.

”Hei, sun pakarassa oleva luomi on kasvanut.”

Jyväskyläläinen Sirpa Yksjärvi ei ottanut miehensä kommenttia vakavasti. Perheen neljä pientä lasta, keskeneräiset opinnot ja keikkatyö pitivät 35-vuotiaan naisen ajatukset tiukasti kiinni arjessa. Nuorin lapsista oli kolme, vanhin 11. Mitä siitä, jos pakarassa aina ollut pikkurillin pään kokoinen luomi oli muuttanut muotoaan ja väriään?

Yhä useammin Sirpan omakin käsi hakeutui luomeen. Se ei ollut varsinaisesti kipeä, mutta tuntui. Kesäkuussa 2011 Sirpa meni työterveyslääkärille poistattamaan luomen.

”Tiesin, mistä oli kyse, kun hoitaja soitti ja pyysi tulemaan uudestaan lääkärille vielä samana päivänä.”

Lääkäri oli lähettänyt luomen patologille, jonka lausunto oli selvä: melanooma.

Sirpa sai kiireellisen lähetteen keskussairaalaan, jossa leikattiin lisää kudosta pois luomen poistokohdasta. Samalla poistettiin vartijaimusolmukkeet.

Vartijaimusolmukkeet ovat niitä imusolmukkeita, joihin imutiet kulkevat kasvaimen alueelta ensimmäisenä. Melanooma lähettää etäpesäkkeitä imuteitä pitkin, joten jos vartijaimusolmukkeissa ei ole syöpää, se ei ole vielä ehtinyt lähettää etäpesäkkeitä. Ja päinvastoin.

”Numeroihmisenä olin lukenut tilastoja ja tiesin, että joka neljännen melanoomapotilaan vartijaimusolmukkeista löytyy tautia”, Sirpa kertoo.

En muista kaikkea

Yhdessä vartijaimusolmukkeessa oli jo silmin nähtävä etäpesäke. Syöpä oli siis levinnyt. Siksi vasemmanpuoleisesta nivusesta leikattiin pois kaikki imusolmukkeet.

”Niissä ei ollut mitään. Ajattelin, että nyt minua seurataan viisi vuotta ja se on sitten siinä.”

Elämä päätti toisin. Jonkun ajan päästä Sirpa tunsi, että leikkaushaavassa on jokin patti. Lääkäri rauhoitteli, että kyse on normaalista arpikudoksesta. Keväällä patti alkoi tuntua selvemmin.

”Muistan hyvin sen hetken. Patti sattui, kun meikkasin ja nojasin lavuaariin. Heti maanantaina menin lääkärille.”

Nivuseen oli kasvanut uusi etäpesäke. Se leikattiin pois, minkä jälkeen aloitettiin interferonihoito.

Lääke vei kaikki voimat. Sirpa oli äärimmäisen väsynyt ja jaksoi juuri ja juuri sinnitellä päivästä toiseen. Interferoni vaikutti myös mielialaan.

”Se teki minut täysin tulenaraksi. Muistan, miten jaksoin vain maata mökillä laiturilla ja välillä raivota kaikille. Siinäpä se elämä oli.”

Onneksi mies oli kesälomalla ja piti huolen lapsista.

Pian valkosolujen määrä laski niin alas, että hoito jouduttiin lopettamaan. Se oli osoittautunut myös turhaksi. Melanooma oli jatkanut matkaansa.

Syöpä levisi oikealla puolella oleviin imusolmukkeisiin, ja ne leikattiin pois. Välillä kokeiltiin sädehoitoa, mutta ei auttanut. Uusia etäpesäkkeitä löytyi, ja nekin leikattiin pois.

”En enää tarkkaan muista kaikkea, mitä tehtiin. Olin ihan sumussa”, Sirpa kertoo.

Murehdin vaan kerran

Syksyllä 2012 Sirpalle osui lääkäri, joka oli kiinnostunut geenien mutaatioista. Hän sai selville, että Sirpan melanoomassa oli samantyyppisiä mutaatioita kuin munuaissyövissä. Keinot alkoivat olla vähissä, joten päätettiin kokeilla levinneen munuaissyövän hoidossa käytettävää sunitinibia.

”Myös sen sivuvaikutukset olivat kovat. Kävin yksin reissussa ja mietin, miten selviän.”

Hoito ei auttanut, ja syöpä levisi edelleen. Nivuseen ilmestyi iso kasvain, joka oli niin hankalasti verisuonten ympärillä, että lääkärit eivät olisi halunneet ryhtyä leikkaamaan sitä.

Sirpa ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan halusi leikkaukseen.

Leikkaus sujui onneksi odotettua helpommin, ja kasvain saatiin kokonaan pois. Yllätys oli melkoinen, kun poistetusta kasvaimesta ei löytynyt ainuttakaan syöpäsolua.

”Kukaan ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Lääkäri tutkitutti näytteen uudelleen, mutta mitään ei löytynyt.”

Toivottomalta näyttänyt tilanne oli muuttunut kertaheitolla aivan toisenlaiseksi. Sirpa ei ollut uskoa tapahtunutta. Leikattu patti ei ollutkaan tällä kertaa etäpesäke. Syöpää ei ollutkaan enää missään.

Maaliskuussa 2013 tehdystä leikkauksesta on kulunut jo yli neljä vuotta. Sirpa Yksjärveä on ensin seurattu tiiviisti, sitten vähän harvemmin. Syöpä ei ole tullut takaisin.

”Yritän noudattaa aikanaan vertaistukihenkilöltäni saamaani neuvoa, ettei asioita kannata murehtia kahteen kertaan. Murehdin sitten, jos jotakin murehdittavaa tulee. Nyt kaikki on hyvin”, Sirpa sanoo.

Me punaposkiset naiset

Heti diagnoosin jälkeen Sirpa yritti jatkaa elämäänsä entiseen tapaan, ihan kuin mitään syöpää ei olisi. Hän ei kuitenkaan jaksanut pitkään.

”Romahdin ja mietin ne kaikkein synkimmät ajatukset. Pelkäsin hoitoja ja sitä, että tulen huonoon kuntoon. Ajattelin, että olisi parempi kuolla pois eikä jäädä toisten taakaksi.”

Joskus on mentävä kauas voidakseen kohdata omat ajatuksensa. Ensimmäisen leikkauksensa jälkeen Sirpa lähti Brasiliaan, yksin. Matkan hän sai lahjaksi appivanhemmiltaan.

”Jouduin olemaan yksin omien ajatusteni kanssa ja kohtaamaan omat pelkoni. Se oli äärimmäisen tärkeää”, Sirpa kertoo.

Vaikeimpien vuosien ja hoitojen aikana hän kävi Brasiliassa yhteensä kolme kertaa.

Ehkä vielä tärkeämpää oli kuitenkin löytää muita, jotka olivat kokeneet saman.

Sirpa kertoo ajatelleensa ennen, että kaikki syöpäpotilaat ovat laihoja, harmaita ja riutuneita. Todellisuus oli kuitenkin ihan muuta.

”Me oltiinkin kaikki reheviä, punaposkisia ja nauravia naisia. Tajusin, että syöpää sairastavia on monenlaisia eikä syöpä välttämättä näy. Joskus se näkyy, joskus ei.”

Sirpa ajattelee, että läheiset eivät voi ottaa vastaan kaikkia asioita eikä heidän kanssaan voi jakaa ihan kaikkea. Kun hänen oma tilanteensa näytti synkältä, hän mietti paljon myös kuolemaa ja halusi puhua siitä. Hänen miehensä ei ollut kriisin käsittelyssä samalla tasolla, ja suhde päättyi eroon.

”Me vietiin eropaperit samalla viikolla, kun kuulin, ettei minulla olekaan syöpää. Se oli sellainen elämän kevät.”

Nyt rinnalla elää uusi mies, ja syöpä käy mielessä enää vain harvoin.

Seurantatutkimusten lisäksi syövästä muistuttavat turvonneet jalat. Kun imusuonia on katkottu ja nivusista on leikattu pois kaikki imusolmukkeet, jäljelle jäänyt imusuonisto ei jaksa kierrättää siellä kulkevaa nestettä. Neste kertyy jalkoihin ja aiheuttaa turvotusta.

”Nyt selvitetään, voidaanko imuteitä korjata”, Sirpa kertoo.

Tiedän mitä haluan

Syöpä ei tehnyt Sirpasta hänen mielestään aiempaa parempaa ihmistä, vaan monessa mielessä ehkä itsekkäämmän.

”Tiedän, mitä haluan ja teen mitä haluan. Se on suurin muutos. Jos haluaa tehdä jotain, niin se pitää tehdä itse.”

Sirpan nykyinen mies kertoo oppineensa saman asenteen. Elämää pitää elää eikä jossitella, että tekee asiat sitten joskus.

Kiitollisuus tulee mieleen, kun Sirpa muistelee saamaansa hoitoa. Nekin kerrat, kun hän kävi Jyväskylästä käsin taksilla PET-kuvauksessa Kuopiossa. Taksin mittari näytti melkoisia lukemia, mutta Sirpan osuudeksi jäi edestakaisesta matkasta 19 euroa.

”En koskaan kantanut huolta siitä, että minusta ei kannettaisi huolta.”

”Se on minusta lohdullinen ajatus, että kaikkea kehitetään koko ajan. Hoidot ovat aina entistä parempia.”

Vaikka Sirpa Yksjärvi ei enää mieti omaa syöpäänsä, hän auttaa muita. Tällä hetkellä hän ohjaa Jyväskylässä melanoomaan sairastuneiden avointa keskusteluryhmää.

”Kannustan kaikkia hakemaan vertaistukea. Kukaan ei ole yksin tämän asian kanssa, koska meitä on paljon.”

Teksti: Marika Javanainen
Kuvat: Emmi Virtanen