Lohdutusta ja toivoa

Anu Forsman on tuttu näky Helsingin Meilahdessa sijaitsevan Syöpätautien klinikan tukihenkilöpisteessä. ”Tehtävänäni on siellä oikeastaan olla kävelevä esimerkki siitä, että syövän voi voittaa”, Anu kiteyttää.

Anu on aktiivisesti mukana vertaistukitoiminnassa. ”Meidän tehtävänä on antaa lohdutusta, toivoa ja ennen kaikkea aikaa syöpäpotilaille. Moni sanookin, että on ihanaa, että paikalla on joku, joka kuuntelee. Toisaalta monta kertaa pidetään vain kädestä kiinni ja ollaan hiljaa.”

Vertaistukitoiminta perustuu siihen, että saman kokenut osaa parhaiten auttaa syövän kanssa kamppailevaa. Vertaistukihenkilö osaa kuunnella ja kysyä oikeat kysymykset. Syövän itse kokenut muistaa ja ymmärtää, miltä sairaus tuntuu ja mitä tunteita sairaus herättää. Usein myös potilaan puoliso tai muu omainen voi kaivata apua ja tukea.

”Olemme saaneet työhön tukihenkilökoulutuksen ja saamme myös työnohjausta. Vaikka työsarka on välillä raskas, saan itselleni valtavan hyvän mielen siitä, että voin auttaa muita”, Anu tiivistää.

Syöpä löytyi monien mutkien kautta

Anu Forsmanin oma kamppailu syövän kanssa alkoi vuonna 2008, jolloin lääkäri löysi kaulasta kyhmyn. Kyhmyä ultrattiin, mutta mitään muita näytteitä ei otettu ja elämä kyhmyn kanssa jatkui normaalisti. ”Vuoden 2010 syksyllä alkoi sitten ilmestyä kaikenlaisia oireita; hikoilua, pientä lämpöä ja erilaisia kipuja selässä ja kyljessä. Terveyskeskuksessa oireita hoidettiin närästys- ja kipulääkkeillä. Joulun jälkeen tulin erittäin huonovointiseksi. En pystynyt syömään kuin ruispuolukkapuuroa, mikään muu ei mennyt alas. Olin niin kipeä, että parhaiten pystyin torkahtelemaan ison jumppapallon päällä, kun kipu siinä pallon päällä makoillessa hetkeksi helpotti”, Anu muistelee.

”Lääkärissä todettiin, että veriarvot eivät ole viitearvojen sisällä, tästä huolimatta sain vain passituksen kotiin. Lopulta Marian sairaalan päivystyksessä oli lääkäri, joka lähetti minut Meilahteen, jossa otettiin TT-kuvat. Kuvista selvisi, että minulla on pitkälle edennyt imusolmukesyöpä. Tieto oli tietysti järkytys ja ensimmäinen ajatukseni oli se, että nyt en näe lastenlasteni kasvua ja kehitystä.”

Sytostaattihoito kuitenkin aloitettiin heti ja hoidoilla oli hyvä vaste. ”Lopputarkastuksessa ei näkynyt enää muuta kuin arpikudosta. Kesällä 2011 tulin kuitenkin uudelleen kipeäksi ja lopulta PET-kuvista havaittiin syöpä kilpirauhasessa. Kahdessa eri leikkauksessa poistettiin koko kilpirauhanen ja lisäksi päälle annettiin radiojodihoito. Tilanne näytti hoitojen jälkeen jälleen hyvältä ja seurannassakin kaikki tutkitut arvot pysyivät hyvänä.”

”Viime talvena minulle kuitenkin tuli taas kipuja, ja TT-tomografiassa ja koepalassa selvisi B-sololymfooma, joka on uusinut 7 vuoden jälkeen. Suostuin ja pääsin tutkimuspotilaaksi Pohjoismaiseen lymfoomatutkimusryhmän tekemään tutkimukseen. Suomesta tutkimukseen valitaan 20 henkilöä ja Suomesta tutkimukseen osallistuu HUS:n Syöpäklinikan hematologinen ylilääkäri. Uusi lääkeaine on kehitetty juuri tällaisen pitkän ajan jälkeen uusiutuvan B- ja T-solulymfooman hoitoon. Hoidot alkavat pian ja ne kestävät 18 viikkoa, jos kaikki menee hyvin. Olen ottanut tiedon vastaan melko rauhallisesti. Tiedän, että lääkärit tekevät parhaansa ja luotan heihin. Otan vastaan sen mikä tulee.”

Potilasta pitäisi kuunnella paremmin

Anu jäi sairastumisen myötä eläkkeelle. Vauhti ei ole kuitenkaan hiljentynyt, sillä Anu tykkää liikkua; uida, hiihtää ja pyöräillä. ”Hoidan mielelläni lapsenlapsia ja tykkään paljon matkustamisesta. Vedin myös Pääkaupunkiseudun kilpirauhasyhdistyksessä kolme vuotta kilpirauhassyöpäryhmää. Se oli kiva, tiivis porukka, joka kokoontui vaihtamaan kokemuksia ja kuulumisia.”

Kilpirauhasliitto on kouluttanut Anusta myös kokemuskouluttajan. ”Se tarkoittaa sitä, että käyn erilaisissa terveysalan oppilaitoksissa kertomassa kokemuksiani sairastumisesta ja sairaudesta toipumisesta. Opettajien mielestä opiskelijoille jää parhaiten asiat mieleen, kun joku kertoo omista kokemuksistaan. Olen yrittänyt tuoda esille esimerkiksi sitä, että potilaan kertomat kivut pitäisi ottaa tosissaan ja että potilaan tuntemuksia pitäisi kuunnella paremmin.”

”Oman vointini mukaan jatkan kokemuskouluttamista ja käyntejä syöpäklinikalla myös jatkossa. Esimerkiksi hematologisella osastolla potilaat joutuvat olemaan pitkiä aikoja. Koska monet ovat tulleet sinne kaukaa, eivät sukulaiset ja ystävät pysty käymään paljon vierailulla. Olen omakohtaisesti kokenut sen, miltä tuntuu, kun ei sairastuessa saa tarpeeksi apua, tukea ja turvaa. Sitä pitäisi olla jokaisella syöpään sairastuneella olla.

Anu selittää, että aina edes lähiomainen ei tajua, kuinka raskaasta asiasta syöpään sairastumisesta on kyse. Se johtuu ehkä siitä, että moni pysyy hoitojen keskellä melko toimintakuntoisena. ”Pienikin huomioiminen on monesti tärkeää, eikä tuen tarvitse olla mitenkään hirveän mahtipontista. Esimerkiksi lääkärin vastaanotolle mukaan tuleminen on tärkeä ele. Meidän jo edesmennyt Misu-kissa osasi lohduttaa minua hoitojen aikana silittämällä tassulla poskea ja nukkumalla vieressäni. Sen voimalla jaksoinkin jo pötkiä jo pitkälle”, Anu hymähtää.

Teksti: Eija Vallinheimo
Kuva: Olka-tukipiste