Hevostytön ravihaaveet toteutuivat

Kuvaaja: Juha Poutanen

Rintasyövän sairastanut Jaana Mäkelä päätti toteuttaa unelmansa.

”Mahtavaa, ihanaa, upeeta”, huokailee Jaana Mäkelä.

Hänen suuri unelmansa päästä ravurin kyytiin on juuri toteutunut. Pää on pyörällä vauhdikkaasta menosta ja vaatteet kuralla raparallista.

Jaana Mäkelän ja raviohjastaja Pasi Vaittisen meno näyttää upealta Joensuun raviradalla. Rapa vain roiskuu, kun lämminveriori Reckless Ray kiitää rataa pitkin. Pasi istuu takana ja antaa Jaanan ohjata hevosta.

”Olin tietoinen, että täällä Joensuun lähellä asuu valmentaja-ohjastaja Pasi Vaittinen. Ajattelin, että nyt pitää panna tuulemaan ja kysyä, onnistuisiko raviajelu ja mikä pahinta, Pasi sanoi heti, että onnistuu”, Jaana nauraa.

Jaana hehkuttaa vielä maalissakin, kuinka hienoa on katsoa maalitolpalta raviradalle ja kuinka loppusuora on kaikista hienoin.

”Kun viisisataakiloinen hevonen painaa viittäkymppiä, siitä heijastuu valtava voima ja nopeus.”

Jaana Mäkelä oli jo nuorena heppahöperö. Teini-iän myötä muut asiat täyttivät mielen, kunnes seitsemän vuotta sitten hän hankki pari omaa hevosta.

”Minulla on astma, joten kunto ei kestä ratsastuksen ryhmätunteja. Pitäisi jäädä nurkkaan läähättämään, ja se on minusta vähän hölmöä.”

Jaana yritti muokata hevosistaan ratsuhevosia, mutta ne eivät oikein taipuneet sellaisiksi. Nykyään ne pitävät seuraa toisilleen ja toimivat perheen terapiahevosina.

Hiukset pois omasta halusta

Jaana Mäkelän elämä ei ole ollut pelkkää heppahörhöilyä. Hänen rintasyöpänsä löytyi viime vuoden kesäkuussa ja toinen rinta leikattiin heinäkuussa.

”Tämä matka on minulla vasta alussa. Aluksi tuntui aika kauhealta, kun ainoa kosketus rintasyöpään oli oma tätini, joka kuoli siihen noin 30 vuotta sitten. Minulla ei ollut muitakaan tuttuja, jotka olisivat siitä selvinneet”, Jaana kuvaile ensimmäisiä tuntojaan.

Rintasyövän ennuste on hyvä, mutta Jaanan pää ei pystynyt ottamaan vastaan mitään parantumiseen viittaavaa tietoa, vaan hänestä se kaikki tuntui pelkältä lässytykseltä.

”Viime syksynä aloin tajuta, että jos rintasyövästä paranee yhdeksän kymmenestä, minä saatan olla se yksi.”

Yleensä tämä vaihtoehto vain vilahti mielessä ja viuh – se oli äkkiä poissa.

Jaana Mäkelä päätti tehdä yhden asian, johon hän voi itse vaikuttaa. Hän leikkautti hiukset pois ja on nykyään kalju. Tosin hän peittää kaljunsa kauniilla, mustalla peruukilla.

”Minulla oli pitkät ja paksut hiukset, mutta päätin, etten jää odottelemaan, milloin hiukset lähtee, vaan leikkautin koko tukan pois.”

Kun Jaana sai rintasyöpädiagnoosin, tytär leikkasi aluksi äitinsä hiukset vain lyhyemmiksi. Kun äiti sitten kypsyi hiusten lähtöön, leikattiin loputkin. Nyt saavat sytostaatit jyllätä mielin määrin, hiukset eivät ole esteenä.

Jokainen kokee syövän omalla tavallaan

Syöpä on Jaana Mäkelästä sellainen asia, että kukaan ei voi sairastaa sitä toisen ihmisen puolesta eikä sanoa, miltä sinusta tuntuu.

”Minusta on tärkeintä, että jokainen kokee sairautensa omalla tavallaan.”

Hän ei myöskään pidä siitä, että rintasyöpää vähätellään siksi, että useimmat siitä paranevat.

”Syöpä on aina syöpä. Se on vakava sairaus, eikä se ole ’vain’ rintasyöpä. Rintasyöpä oli tätini kohtalo, häneltä leikattiin rinta nopeasti pois ja tyhjennettiin imusolmukkeet. Syöpä oli silti jo aivoissa ja maksassa, se oli niin ärhäkkää sorttia, että ei kannata sanoa ’vain’.”

Jaana on valinnut avoimuuden ja kertonut syövästään tutuilleen ja vähän muillekin.

”Kaikki ovat suhtautuneet hyvin, niin tutut kuin tuntemattomatkin. Facebookissa olen saanut paljon kavereilta kannustusta ja tsemppausta, monet ystävyyssuhteetkin ovat syventyneet.”

Jaanalla on kaksi tytärtä ja yksi poika, joilta hän on saanut paljon tukea. Tytär asui äidin luona yli kuukauden leikkauksen jälkeen. Jaanan oma äitikin on sen ikäinen, että pystyy vielä auttamaan tarvittaessa.

Henki toisten käsissä

Sairaus muuttaa väkisin elämää. Jaana Mäkelällä on ollut tarve pistää asiat järjestykseen. Mikään ei saisi olla kesken eikä rempallaan.

”Ajatusmaailma on muuttunut tosi paljon enkä usko, että yksikään ihminen, joka tälle reissulle lähtee, on sama ihminen, kun saa terveen paperit. Hän on aivan varmasti muuttunut matkan varrella.”

Jaanasta sekin on iso juttu, että oma henki on toisten käsissä. Lääkärit tekevät leikkauksen, määräävät lääkityksen ja sädehoidon. Oman kehon hallinta on menetetty jo silloin, kun syöpäkasvain löytyy. Jaanasta tuntuu, että ihminen on jo silloin ulkoistettu omasta ruumiista.

”Minulla on yksi tuttu, joka suhtautuu asioihin aivan toisin. Hän sanoo minulle: ’sie osaat ajatella tuolleen, mutta kun minä olen tämmönen huolehtija ja pelkääjä’. Yritän pitää kielen keskellä suuta, etten loukkaisi, vaan pystyisin olemaan apuna ja tukena.”

Hevoshulluus on puraissut Jaana Mäkelää sen verran, että seuraavaksi hän haluaisi kokeilla lännen ratsastusta. Siinä olisi oma opettelunsa, mutta mieli halajaa kokeilemaan.

”Minulla on sellainen ihana visio, että ratsastelen metsässä lännen satulalla ja joku John Waynen näköinen tyyppi tulee siellä vastaan mustikkaämpäri kourassaan.”

Jaanan koti sijaitsee Hammaslahdessa noin 30 kilometrin päässä Joensuun keskustasta. Kodin lähellä on lännenratsastuspaikka, jonne voisi mennä opettelemaan. Ihan mahdotonta tämänkään unelman toteuttaminen ei siis ole.

”Olen perusiloinen ihminen. Iloitsen arjen pienistä asioista. Lapset ja lapsenlapset ovat erityisiä ilon aiheita eikä tässä ole syöpää suurempia suruja”, Jaana kuittaa.

Teksti Mirja Karlsson

Julkaistu Syöpä-lehdessä