Kuoleman lähestyessä

Aina syöpää ei voida parantaa, eikä taudin etenemistä hillitä. Silloin saattohoito tulee ajankohtaiseksi. Samalla joudutaan pohtimaan kuolemaa ja siihen liittyviä kysymyksiä.

Saattohoidon tarkoituksena on lievittää sairauden aiheuttamaa fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja henkistä kärsimystä sekä tukea potilaita ja läheisiä kuoleman lähestyessä. Saattohoidon tavoitteena on, että kuolema olisi mahdollisimman oireeton ja turvallinen ja että läheiset selviytyisivät potilaan poismenosta.

Saattohoito

Elämän vaikeimpia ja kipeimpiä kysymyksiä on luopuminen. Kuolema pelottaa niin sairastunutta itseään kuin läheisiä. Joskus kuolema kuitenkin vapauttaa, kun kipu ja sairaus päättyvät.

Parantumaton ja etenevä sairaus voi merkitä potilaalle avuttomuutta sairauden edessä ja oman päätösvallan sekä toimintakyvyn menettämistä. Sairauden myötä potilaan ajattelu ja jopa persoonallisuus saattavat muuttua merkittävästi. Monilla saattohoitopotilailla vakavaan sairauteen ja kuoleman lähestymiseen voi liittyä ahdistusta ja masennusta.

Usein läheisten mahdollisimman luonnollinen suhtautuminen tilanteeseen helpottaa potilaan henkistä hätää. Hoitohenkilökunnan lisäksi voidaan kääntyä esimerkiksi sairaalapapin puoleen. Psyykkisiä oireita, kuten ahdistusta ja masennusta, voidaan myös lievittää lääkkein.

Saattohoitopotilaan läheinen voi tuoda turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta kuolevalle potilaalle. Läsnäolo kuoleman hetkellä on rauhoittavaa paitsi kuolevalle, myös läheisille. Kuitenkaan se, ettei läheinen ehtinyt paikalle kuoleman hetkellä, ei vähennä sen merkitystä, mitä hän kykeni tekemään potilaan eläessä.

Läheisten suru

Läheisten ajatukset lähestyvästä kuolemasta voivat olla ristiriitaisia. Toisaalta toivotaan potilaalle kivutonta kuolemaa ja kärsimyksen loppumista, toisaalta toivotaan hänen elävän mahdollisimman pitkään. Luopuminen on sitä vaikeampaa, mitä läheisempi potilas on.

Vaikka ajatukseen syövän parantumattomuudesta olisi ehditty tottua, on kuolema silti shokki. Ensimmäisiä reaktioita kuolemaan ovat järkytys ja lamaantunut olo.  Hautajaiset on hyvä järjestää vasta parin viikon kuluttua kuolemasta, jotta niistä jää muistikuvia ja tilaisuudessa jaksaa olla tunteineen läsnä ja ottaa vastaan lohdutusta. Hautajaisten kiirehtiminen ei jouduta surua ja siitä toipumista.

Kuoleman jälkeen voi kulua viikkoja, ennen kuin menetykseen liittyvät kysymykset ja vaikeat tunteet nousevat pintaan. Jos kysymyksiä herää, läheiset voivat ottaa yhteyttä potilasta hoitaneeseen lääkäriin, kotisairaanhoitajaan tai osastoon. Esimerkiksi saattohoitokodeissa ja seurakunnissa järjestetään myös muistelu- ja sururyhmiä.

Läheisen kuolemaa seuraava suru on pitkä ja monivaiheinen. Se on ihmisen luonnollinen reaktio menetykseen. Suru on yksilöllistä. Se ei ole yksittäinen tunne, vaan se kattaa erilaisia tunteita; ikävää, ahdistusta, vihaa, syyllisyyttä. Mielen ohella kehokin voi reagoida suruun. Esimerkiksi keskittymisvaikeudet, muistikatkot, väsymys ja erilaiset aistiharhat ovat tavallisia surun aiheuttamia ilmiöitä.

Tärkeintä on, ettei surua kielletä eikä torjuta. Jokaisen on surtava itse oma surunsa. Ahdistus ei katoa sillä, että pyritään hillitsemään tunteita. Itkeminen ja avoin puhuminen helpottavat oloa. Läheisiltä saatu tuki antaa sureville voimaa. Haudalla käynnit, kynttilöiden polttaminen, rukoilu ja muut rituaalit kuuluvat suremiseen ja usein helpottavat oloa.

Suremista kuvataan usein aaltomaisena liikkeenä. Ajoittain elämä tuntuu palaavan uomiinsa, kun taas toisinaan suru tempaa jälleen mukaansa. Jokapäiväisen tuskan lievennyttyä ikävä korostuu syntymä- ja kuolinpäivien tienoilla.

Joskus suru jää surematta esimerkiksi muuten vaikean elämäntilanteen takia. Se voi kanavoitua ruumiilliseen sairauteen tai esimerkiksi päihderiippuvuuteen. Suruun kuuluvat tunteet voivat myös pitkittyä ja muuttua masennukseksi. Kaikilla ei myöskään ole mahdollisuutta jakaa suruaan muiden kanssa. Näissä tilanteissa on syytä turvautua asiantuntijan apuun.

Lapsen suru

Lapset ymmärtävät kuoleman ikänsä ja kehitystasonsa mukaan. Vasta murrosikäiset hahmottavat kuoleman lopullisuuden, sitä ennen lapset lohduttautuvat ajatuksilla suojelusenkeleistä tai elämän jatkumisesta. Usein lapset toipuvat surusta nopeammin kuin aikuiset.

Lähteet

Hänninen, Juha (2015) Saattohoito-opas. Helsinki: Etelä-Suomen Syöpäyhdistys.

Suomen Syöpäpotilaat ry. Pieni vihkonen surusta. Helsinki, 2003.

Suomen Syöpäpotilaat ry. Selviytyjän matkaopas. Helsinki, 2014.