Siirry suoraan sisältöön
Lukijan ääni

Minullakin on syöpä

30.03.2021
"Vaatii suurta itsekkyyttä, tässä maailmassa kertoa omasta onnestaan. Teen sen kaiken uhallakin." Päätoimittaja ja tietokirjailija Raimo Seppälä kirjoitti viimeisinä kuukausinaan syöpätarinansa. Vielä kaksi viikkoa ennen menehtymistään hän oli korjaillut tekstiä, hutilointejaan, kuten hän kirjoitti viestissään. Hän menehtyi 86-vuotiaana 24.1.2021 Pirkanmaan hoitokodissa.

Onnellinen

Joka kolmas suomalainen sairastaa syövän jossain elämänsä vaiheessa. Olen yksi näistä kolmesta. Olen onnellinen syöpäpotilas. Tunnustan sen avoimesti, en ylvästellen, vaan vain itseäni ja läheisiäni ajatellen.
Olen juuri katsellut lehteä, jossa oli kaksitoistavuotiaan lapsen kuva. Avoin, väsynyt katse, joka pyrki suuntautumaan tulevaisuuteen, harmaaseen huomiseen, joka ei ehkä koskaan kirkastu. Suren hänen puolestaan. Luen kertomuksen nuoresta isästä, jonka puoliso ja kahden lapsen äiti on menehtynyt syöpään.
Ja monta muuta murheellista elämän ja kuoleman tarinaa. Tämän ajan journalismia.

Vaatii suurta itsekkyyttä tässä maailmassa kertoa omasta onnestaan. Teen sen kaiken uhallakin.
Olen ollut pari kuukautta palliatiivisessa hoidossa. Kaksi ja puoli vuotta sitten leikattu haimasyöpäni on uusinut. Sitä ei enää pystytä hoitamaan, saati parantamaan. Tästedes hoidetaan vain oireita, kipuja ja pahoinvointia, voimattomuutta, ruokahaluttomuutta.

Lääkäri ei ole osannut tai tahtonut esittää ennustetta. Minä ja vaimoni emme edes haluaisi tietää. Meistä on parempi elää tuo edessä oleva taival ilman kalenteriin merkittyä maaliintuloaikaa.

Minua ei tatuoida

Olimme lähdössä päiväkävelylle. Alaovella hengähti vastaan paikatun asfaltin heijastama lämpö. Heleä heinäkuun päivä. Puhelin soi taskussani. Outo numero. Vastaanko? Vastaan, tylysti haloo.
Naisääni: Onko Raimo Seppälä?
Minä: On kyllä, mutta kukas sinä olet?
”Olen lääkäri Hatanpään sairaalasta. Tästä teidän varjoainekuvauksestanne. Siellä ei näy mitään poikkeavaa – paitsi haimassa on varjostuma.”
Hetken hiljaisuus. Paitsi haimassa.
Siinä hetkessä välähti mieleen lääkäri, jonka kanssa olin tehnyt sairaalahistoriikkia pari vuotta sitten. Työn valmistuttua hän sanoi, että häneltä oli löydetty haimasyöpä. Oli menossa kiireelliseen leikkaukseen. Joitakin kuukausia myöhemmin hän soitti. Totesi haimasyövän ankaruuden. Kaksi prosenttia hoidetuista on hengissä viiden vai olisiko ollut kahden vuoden kuluttua.
”Minä taidan nyt olla tätä kahta prosenttia. Tuumori saatiin pois eikä etäpesäkkeitä ollut.”
En muista, kauanko siinä kului, kun luin Helsingin Sanomien sunnuntainumerosta hänen kuolinilmoituksensa.

 Timon rukous

Olen tavannut Timon kolme tai neljä kertaa, vuosia sitten. Vaihtanut pari sanaa. Timo on kehitysvammainen, valoisa, ystävällinen ihminen, nuori mies. Tyttäremme Tupu oli tutustunut häneen toimiessaan kehitysvammaisten järjestössä. Eilen Tupu kertoi, että Timo oli soittanut onnellisena. Timo oli asunut vuosikaudet vanhusten palvelutalossa ja tuntenut olevansa jotenkin ulkopuolinen, vailla vertaistaan juttukaveria. Nyt hän oli saanut yksiön ja sinne tukihenkilöiden päivittäiset käynnit.
Minäkin iloitsin Timon puolesta.
Mutta sitten. Timo oli kysynyt Tupulta, miten Raimo jakselee. Tupu oli kertonut sen, minkä olen itsekin kysyjille kertonut.
Timo oli ollut hetken vaiti ja sitten sanonut: ”Minä rukoilen Raimon puolesta.”

Neljä viidestä

Suomalainen kunnioittaa voimaa. Eränkävijät eivät tohtineet kutsua karhua karhuksi, vaan keksivät sille lepyttelynimiä. Otso, mesikämmen, metsän kuningas, kontio, kouvo, nalle, ohto, tapio… Jos ne olisi kirjoitettu, olisi taatusti käytetty isoa alkukirjainta. Syöpä on sanana meidän aikamme karhu, pelottava peto. Se on paha. Se on kasvain tai kasvi, mutta se vaatii tarkennuksen: pahalaatuinen.
Syövälle ei ole keksitty iskevämpiä tai lepyttelevämpiä kutsumanimiä. Pikemmin päinvastoin. Syöpädiagnoosia on sanottu jopa kuolemantuomioksi. Muistokirjoituksissa se peitellään pitkäaikaiseksi, ankaraksi sairaudeksi.

Syöpä on sanana meidän aikamme karhu, pelottava peto.

Pahimmassa tapauksessa se sitä on, väistämättömän lopun alku. Mutta me media-aikakauden ihmiset liioittelemme ja yleistämme. Minulla on tässä edessäni tilasto, jonka mukaan 84 prosenttia palaa töihin syöpädiagnoosin jälkeen. Useampi kuin neljä viidestä! Yli 10 000 työikäistä suomalaista sairastuu vuosittain syöpään. Heistä osapuilleen 9 000 on taas työssä ja toimessa vuosi diagnoosinsa jälkeen. Mutta yli 260 000 syöpään sairastunutta tai parhaillaan sairastavaa elää keskuudessamme. Joka kahdeskymmenes vastaantulija on syövän tuttu.
Lääketiede on päässyt karhunpesälle ja käynyt rohkeasti nujertamaan petoa.
Kalpea, totisena katsova kymmenvuotias voi nyt odottaa huomista aivan toisin toivein kuin hänen kohtalotoverinsa sukupolvi tai vain muutama vuosi sitten


Isäni, isoisäni

Muistan isoisäni, isäni isän. Pitkä, hontelo, vanha, karu mies. Hannansa kanssa hoiti pientä tilaansa, entistä torppaa. Meiltä kotoa oli sinne kolmisen kilometriä. Kesäisin juoksin mummulaan pikkuveljeni kanssa. Pihamaalla oli omenapuun käkkyrä, ja sitä kävimme verottamassa heti kun pienet omenat alkoivat olla syötäviä, eivät välttämättä vielä kypsiä.
Tuffaksi häntä sanoimme. Minä muistan hänet puhumattomana, meitä poikia matkan päästä tarkkailevana ukkona. Ettemme pääsisi rikkomaan paikkoja. En tietänyt, että tuffa oli sairas, lopulta kuolemansairas.
Olin neljäntoista ja päässyt ensi kerran ilman vanhempia maailmalle, partiolaisten suurleirille Vierumäelle. Kun palasin sieltä, isä oli pakettiautollaan asemalla vastassa. Lähdimme kohti kotia.

“Tuffa on kuollut”, isä sanoi. En osannut sanoa siihen mitään. Ei minulla ollut tuffaan sellaista tunnesidettä, että olisin liikuttunut tai surullinen tai mitään.

Vasta suosia myöhemmin isä kertoi, että tuffalla oli ollut eturauhassyöpä. Hän ei ollut tietänyt syövästä mitään, kuullutkaan. Vaivoja oli, mutta vanhan polven mies oli tottunut vaivansa kärsimään. Ei siinä lääkäriä tarvita. Vasta kun virtsatessa kaari lyheni ja muuttui verenpunaiseksi, tuffa oli sanonut siitä jotakin isälle. Mentiin lääkäriin.
Tapaus oli isommitta tutkimuksittakin selvä: eturauhassyöpä. Laajalle levinnyt, parantumaton.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin olin perheeni kanssa käymässä vanhempieni luona.
Äiti kertoi keittiössä vaivihkaa, että isällä oli syöpä. Eturauhassyöpä.
Isä ei ollut äidille puhunut aavistuksistaan, mutta äiti oli huomannut merkit ja patistanut isän lääkäriin. Oli tutkittu, otettu koepalat, annettu diagnoosi: eturauhassyöpä, joka oli päässyt ilmeisesti jo karkaamaan imusolmukkeisiin. Hoidot eivät enää pysäyttäneet luustoon pureutunutta sairautta. Mentiin kohti loppua, kovien kipujen myötä. Isä kuitenkin eli ikämieheksi. Hän oli kuollessaan 85-vuotias. Iäkkäin miespuolinen sukunsa jäsen ainakin 1600-luvulta saakka.

Parikymmentä vuotta myöhemmin minä huomasin kesämökillä sireenipensaan juurella vaikeuksia alkuun pääsemisessä ja kipua. Eeva-Liisa ei epäröinyt: lääkäriin. Varasin ajan yksityiseltä terveysasemalta. Virolainen urologi tunnusteli eturauhasen, nipisti pihdeillään näytteen ja sanoi, että jotakin siellä on. Näytteet kertoivat, mitä siellä oli. Kasvain eturauhasessa. Hyvä- vai pahalaatuinen?
Valitettavasti paha, mutta ei kauhean aggressiivinen. Leikattava kuitenkin ensi tilassa. Niin tapahtui. Leikkaus sujui hyvin, syöpä ei ollut ehtinyt levitä muualle. Toipuminen edistyi. Pidätyskyky kuitenkin oli mennyttä. Ujostellen ja ympärilleni vilkuillen kävin ostamassa miehen siteitä. Sain kutsun korjausleikkaukseen. Sama virolainen urologi ryhmineen asensi sinne jonnekin jonkin salvan. Sen jälkeen virtsa ei ole karkaillut, ja siitä on sentään jo kymmenen vuotta.

 Ujostellen ja ympärilleni vilkuillen kävin ostamassa miehen siteitä

Olinko perinyt eturauhassyövän isältäni ja edelleen isoisältäni? Kukaties, pitkänkin perimäketjun viimeisimpänä? Syöpä ei tartu, mutta se voi periytyä. Ilmeisesti jossain määrin. Luin tässä juuri emeritusprofessori Matti Hakaman kirjoituksen aiheesta. Asiaa on paljon tutkittu ja päädytty toteamaan, että periytyvyys on erittäin vähäistä, mutta ei olematonta. Lähes miljoonasta syöpädiagnoosista vain äärimmäisen pieni osa voitiin nähdä perinnöllisinä sairastumisina.

Syöpä eri muodoissaan on yleistynyt hälyttävästi. Kun esimerkiksi eturauhassyöpiä todettiin Suomessa 1950-luvulla noin 200 tapausta vuodessa, niin nyt luku on 5 000!

Jos minun isoisäni oli 1940-luvun lopulla yksi tapaus kahdestasadasta, niin minä olin yksi tapaus viidestätuhannesta. Olen ehkä saanut eturauhassyövän perintönä, mutta olisin voinut sairastua siihen muutenkin. Yksi asia kuitenkin on selvä: olen tässä sukupolvien ketjussa ensimmäinen, jonka eturauhassyöpä on parannettu. Olen sen puolesta saanut jo kymmenen vuotta jatkoaikaa.

Eri asia sitten on, miten sain haimasyövän kahdeksan vuotta eturauhassyövän jälkeen. Lääkärit sanovat, ettei niillä ole mitään yhteyttä. On vain niin, että myös haimasyöpä on kovin yleistynyt. Asiantuntijat muistuttavat, ettei ole syytä ahdistua, jos lähisukulaisella on todettu syöpä. Mutta liioin ei pidä tuudittautua väärään turvallisuudentunteeseen, jos suvussa ei ole syöpää ollut.

Syöpä on arvaamaton peto, pahempi kuin karhu tai kontio tai miksi esi-isämme metsien petoa sitten kutsuivatkaan.

Joululounas

Korpelan vanhapari oli minun lapsuuskotini naapuri. Vihtori ja Ellen. Vihtori oli teurastaja. Hänelle vietiin joulun alla meidän kanimme ja sikapossumme. Lammas säästyi, koska se kasvoi villaa ympäri vuoden. Minä en koskaan suostunut joulupöydässä syömään liharuokaa, omaa kaniani.
Yhtenä jouluaattona Ellen kutsui meidät syömään. Korpelan talo oli sellainen kuin kaikki maalaistalot siihen aikaan. Avokuistilta mentiin porstuaaan, jonne ei päässyt valoa muualta kuin avoimesta ovesta. Jouluaattona ehtopäivällä ei sieltäkään.  Osattiin mennä pimeässä, monta kertaa käyty. Oikealla olevasta ovesta päästiin pirttiin. Niukkaa oli valo sielläkin. Ruokapöydän yläpuolella katosta riippuva öljylamppu ja olematon tuikku muurin otsalla. Ellen kattoi pöytää. Vihtori makasi sängyssä.
Käytiin syömään. Vihtori ei noussut. Hänen rohiseva hengityksensä vain kuului sängystä. Teurastajan pöydässä oli varmasti kinkkua, kokonainen sian potka.
En muista syömisestä mitään, mutta muistan Vihtorin sanat:

”On se kamalaa, kun täytyy ruokapöydän vieressä kuolla nälkään.”

Kurkkusyöpä. Ensimmäinen tuntemukseni syövästä, vaikka siihen aikaan ei sellaista sanaa kylässä tunnettukaan. Se oli kasvi.
Lihansyöjäkasvi. Tappava.

Häpeä

Luen kaikenlaista, harkitun ohella mitä käteen sattuu. Tunnustan: myös naistenlehtiä. Odotushuoneiden lehtihyllyillä on yleensä naistenlehtiä ja moottorijulkaisuja. Niin muodikasta kuin on hymähdellä Annojen ja Me Naisten missijutuille ja avioeroselostuksille, minua kiinnostavat enemmän naisten jutut kuin hevosvoimat. Siksi olen perehtynyt myös naisten syöpäkokemuksiin.

Miehet häpeilevät eturauhasvaivojaan, naiset kertovat avoimesti rintasyövästään ja munasarjasyövästään. Naiset ovat rohkeampia ja ennakkoluulottomampia. He eivät häpeile kertoa toisilleen sairauksistaan. Sitäkö on olla ”heikompi astia”? Me miehet jurnutamme, pidämme asiat sisällämme. Vasta jos tukka lähtee sytostaattihoidoissa, vapaudumme laskemaan leikkiä Kekkosen klanista ja siinä samalla kuin huumorin varjolla kertomaan ystävillemme, miten asiat ovat.

Onko yhdessäkään moottorilehdessä nähty juttua karskien automiesten eturauhasvaivoista? Tuskin. Terveysongelmat eivät kuulu sinne, missä hevosvoimat jylläävät ja bensa haisee.

Maskuliinisten julkaisujen toimittajat, avatkaa lääkäripalstat ja terveyskolumnit kysymyksille ja kokemuksille eturauhassyövästä ja tupakan kirvoittamasta keuhkosyövästä! Lehtijutut eivät ketään paranna, mutta ne voivat rohkaista oireilevia miehiä hakeutumaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa lääkäriin, jopa urologille. Ja jo diagnoosinsa saaneita ja hoitoon päässeitä vertaiskokemukset voivat rauhoittaa.

En ole yksin vaivoineni. Olen yksi vuoden viidestätuhannesta eturauhassyöpätapauksesta tai yksi vuoden aikana todetusta yli tuhannesta haimasyöpäpotilaasta.
Mitä häpeää itse tunsin, kun eturauhasleikkauksen jälkeen menin ensi kertaa apteekkiin ostamaan vaippoja! En kysynyt farmaseutilta, missä niitä on. Haahuilin apteekin seinävieriä ja yritin löytää itse. Ennen oli niin varmuusvälineiden kanssa. Lehdissä oli ilmoituksia, joissa luvattiin lähettää kondomit väärällä lähettäjänimellä, huomaamattomasti. Siinä asiassa on päästy häpeilystä paremminkin positiiviseen vastuunkannon tunteeseen. Nyt on sitten miesten siteiden vuoro.
Miehet voisivat arkipäiväistää tällaiset asiat. Ottaa mallia naisista.
Ei ole häpeä sairastaa. Häpeä on hävetä sairautta, joka voi kohdata meistä ketä tahansa. On monia muita asioita, joita sietäisikin hävetä, mutta joilla raavas mies pikemminkin kerskuu. Macho!

Ne 45 000, me 260 000

Olen sukupolvea, jonka lapsuutta varjosti tuberkuloosi, joko hivuttava keuhkotauti tai avoimena märkivä haava, ajos. Melkein jokaisessa kylän talossa ja mökissä joku sairasti tai oli jo kuollut tubiin.
Se tarttui. Se levisi.  Jokainen yskijä saattoi sitä levittää ympärilleen. Tilanne rauhoittui vasta, kun terveyssisar kaivoi laukustaan Calmette-rokotteen ja neulan. Olin silloin jo oppikoulussa enkä saanut rokotetta. Olin altistunut tuberkuloosille, joka ei onneksi puhjennut sairaudeksi. Calmette-rokote oli keksitty jo 80 vuotta sitten, mutta Lavian terveyssisaren Ebba Ingströmin laukkuun se löysi tiensä vasta nyt. Niinhän viipyi penisilliinikin, kymmeniä vuosia.
Keuhkokuumeet, tulirokot, tuhkarokot, kurkkumädät, sikotaudit, angiinat – kaikki ne uhkasivat ja melkein kaikki myös sairastin. Ne kuuluivat kuin itsestään selvinä lapsuuteen.

Nuoruuteni painajainen oli polio. Se halvaannutti raajat tai hengityksen lopuksi ikää. Mistä se tuli? Terveyssisar mustine laukkuineen kiersi polkupyörällä laajaa pitäjää ja valisti.  Porkkanat piti huolella pestä ja huuhdella mullasta.  Kädet piti pestä. Polio saattoi piileskellä mullassa, joka oli lannoitettu huussinalusilla.

Mutta vielä pahempi tuho jo oli keskuudessamme. Raskaitten töitten ja rasvaisten ruokien myötä ihmisiä alkoi kuolla ”sydänhalvaukseen” kesken parhaan iän. Kesti vuosia, ennen kuin ihmiset uskoivat, että meijerivoi saattaa aiheuttaa tappavaan sairauden. Vastahan voi ja kerma olivat lääkinneet keuhkotautisia.

Silti pelätyin kaikista oli keuhkotauti, ennen kuin syöpä alkoi tunkeutua ihmisen kaikkiin elimiin ja tajuntaan. Terveyssisar polki yhä kylästä kylään, koulusta kouluun, rokotti ja valisti. Työ jatkui neuvoloissa. Keuhkotauti kyti yhä ihmisten alitajunnassa 1920- ja 1930-luvulta saakka.

Tuberkuloosi aiheutti kymmenien vuosien ajan kansallisen hätätilan, jonka torjuntaan rekrytoitiin terveydenhoitojärjestelmän ohella niin kulttuurielämä kuin lehdistö 1930-luvulla. Keuhkolääkäri Severi Savosen (1886-1965) nimi syöpyi ihmisten mieleen sanomalehtien haastatteluista siinä missä Arvo Ylpön maine synnytys- ja pienten lasten lääkärinä.

Ylioppilaat olivat eturintamassa. Olihan keuhkotauti ennen muuta nuorten aikuisten sairaus. Satakuntalainen Osakunta järjesti kansalaiskeräyksen, joka johti Satalinnan parantolan rakentamiseen Harjavaltaan. Hankkeen voimahahmo oli energinen kirjailija Maila Talvio  (1871-1951). Hänen jäljiltään on seitsemisenkymmentä kaunokirjallista teosta. Hän suomeni Puolan kansalliskirjailijan Henryk Sienkiewiczin romaaneja. Hän piti Helsingissä kirjallista piiriä.

Yksi tärkeä Talvion kirja minulla on tässä pöydälläni, tarkoitusromaani Ne 45 000 (WSOY) vuodelta 1932, yhdeksänkymmenen vuoden takaa. Nimilehdellä on mielenkiintoinen tieto: Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen toimesta laadittu pohjaksi elokuvatekstiä varten. Yhdistys oli perustettu vuonna 1907. Suomessa oli tuohon aikaan vajaat kolme ja puoli miljoonaa asukasta. Heistä 45 000 sairasti tuberkuloosia ja vuosittain siihen kuoli noin 9 000.
Tilaustyönä kirjoitettu ”tarkoitusromaani” oli yksi menestyskirjailija Maila Talvion eniten myydyistä kirjoista. Tämä kappale tässä käsissäni on kolmatta painosta. Kolme vuotta myöhemmin Talvio vielä jatkoi aiheesta kirjallaan Millaista parantolassa on.
Ne 45 000 -kirjasta tehtiin heti tuoreeltaan kokoillan elokuva, jonka ohjasivat Erkki Karu ja Risto Orko. Se oli vuoden 1933 huonoimmin myynyt kotimainen elokuva. Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys maksoi puolet tuotantokuluista ja otti filmin sitten käyttöönsä valistustyöhön. Kauppalehden toimittaja Oiva Talvitie kirjoitti arvioinnissaan, että sen on ”tultava koko kansan omaisuudeksi”.
Keuhkotauti kaatoi kansaa Suomessa monin verroin enemmän kuin rintasyöpä nykyään. Vuosittain todetaan 5 000 rintasyöpää, ja suurin osa parannetaan. Puhumattakaan koronaviruksesta, jonka aiheuttamat kuolemat on meillä laskettu sadoissa.

Talvion romani on nykysilmin luettuna peittelemättömän melodramaattista propagandaa, mutta se on faktoiltaan totta. Fiktiivinen päähenkilö Helmi muistelee, että hänen perheestään oli keuhkotautiin kuollut joka vuosi joku: oma äiti ja isän toinen vaimo, kolme Helmin omaa veljeä ja kaksi uuden vaimon lasta, ”pieninä juuri silloin kun alkoivat pysyä omilla jaloillaan.” Kaameaa, mutta siihenkin tottui. Mustat vaatteet ja harsot vietiin suruajan jälkeen otettavaksi kohta uudelleen käyttöön. Lähestyvän kuoleman näki potilaan silmien hehkusta ja kuumeen punertamista poskista. Ihmiset tarkkailivat peilistä omiakin silmiään, jos ruokahalu alkoi kadota ja väsymys voittaa. Itseään voi rauhoittaa hokemalla, että keuhkotautiin ei kuole, kunhan sen huomaa ajoissa ja menee hoitoon.
Keinot olivat vähissä. Vahva ruoka, parantolassa lepotunnit päivittäin ulkoparvekkeella peiton alla vaikka pakkanen paukkui nurkissa. Ilmarinta, sairaan keuhkon typetys lepäämään, oli pari vuotta kestävä hoito, jolla potilas saatiin oireettomaksi ainakin joksikin aikaa.
Talvio toi romaanissaan mukaan uuden ajan hoidot enonsa, vanhan keuhkolääkärin myötä. Kaiken nähnyt lääkäri oli suorapuheinen mies. Sairastuneen pikkulapsen isoäidille hän antaa julman diagnoosin:
”Tuossa sylissänne te olette omasta lasistanne juottanut ja omalla lusikallanne syöttänyt kaikki lapsenlapsenne ja ehkä välittänyt basillinne joka ikiselle.”
Senkin uhalla, että tohtori järkytti suorapuheisuudellaan potilaansa, hän vei asiansa perille.
Niin kuin hoitajat ovat olleet korona-ajan sankareita, niin vanha keuhkolääkäri nosti kunniaan hoitajat, jotka ”aina liikkuivat tulilinjoilla, taistelivat onnettomissa kodeissa tautia vastaan”.

Onnellisia onnettomassa sairaudessaan nuoret, jotka pääsivät parantolaan. Siellä makasi vierekkäisissä vuoteissa niin ylioppilaita kuin konttoriapulaisia, niin palvelijattaria kuin kirjeenkantajia, niin seppiä kuin kirjailijoita, joku näyttelijäkin. Ja sitten niitä kaikkein vaatimattomimpia, joiden vaatteet syöpäläisineen oli ensi töiksi poltettava.
Matkoillaan syrjäkylien köyhimmillä kolkilla terveyssisar joutui kokemaan syvää toivottomuutta, niin kuin Helmi Juolasaaren kulmilla: Ruokolan tunkkaisessa pirtissä eli ja asui keuhkotautinen äiti kahdentoista lapsensa kanssa. Uupuneen äidin apuna oli vanhin tytär, tartunnan saanut jo hänkin.
Näissä kylissä asuivat terveet ja sairaat sekaisin, ”samassa tuvassa, kurjuudessa ja toivottomuudessa”.

Pohjilta lähdettiin. Hienostorouva Maila Talvio raivasi tietä toivolle. Satalinnan parantola – maan muiden uusien parantoloiden rinnalla – toi sairastuneille uuden ajan hoidot, ja terveyssisaren laukussa kulkevat Calmette-rokotteet hätistivät tuberkuloosin Suomesta lopullisesti.

Turha syöpä?

Syöpäsairaat ovat joutuneet kuuntelemaan kylmää puhetta, vähän niin kuin sodasta vammaisina palanneet veteraanit aikoinaan. Mitä hankitte itsellenne syövän. Mikä pakko oli sinne sotaan mennä? Yhtä loukkaavia, syyllistäviä kysymyksiä kumpikin.  Kummassakaan onnettomuudessa uhrilla ei ole ollut valinnanvaraa.
Sotavuodet eläneet muistavat lopun ikäänsä, kuinka itsestään selvää oli, että meitä ja itsenäisyyttämme vastaan asein hyökkäävä vihollinen oli torjuttava, niin moninkertaisesti ylivoimainen kuin se olikin. Ja me teimme sen.

Syöpä ei liioin kysele. Se hyökkää. Salakavalasti, naamioituneena, hyvin varustautuneena. Salakavalasti uhrinsa elintoimintoja kuluttaen. Ellei pahaa-aavistamaton uhri vaistoa jotakin poikkeuksellista tapahtuvan elimistössään ja mene lääkäriin, vihollinen on jo ehkä pureutunut asemiin, joista se ei hevin luovu.

Syöpä ei liioin kysele. Se hyökkää

Siinä on syövän salakavaluus. Pienellä ihmisjärjellä voi kysyä, miksi syöpä käyttäytyy noin. Tuhoaa itseltään ajan oloon olemassaolonsa mahdollisuuden. Taistelu päättyy kummankin tappioon, uhrin ja hyökkääjän.

Luonto ei aina ole johdonmukainen.
“Syövän vaaraa voi vähentää”, otsikoi Helsingin Sanomat (15.12.2020). Se oli hyvä otsikko. Ei luvannut mahdottomia eikä syyllistänyt jo sairastuneita. Toimittaja Juha Merimaa oli haastatellut akatemiaprofessori Kari Alitaloa (1952 -), joka on tutkinut syöpää yli neljäkymmentä vuotta, koko tutkijanuransa.
Haastateltavana on viisas syöväntutkija. Mitään uutta ei ollut kartettavien asioiden luettelossa, jonka olen tässä muokannut yhden sanan ympärille: ÄLÄ!

  • Älä tupakoi!
  • Älä päästä itseäsi lihomaan!
  • Ala kärvennä itseäsi auringossa!
  • Älä laista liikunnasta!
  • Älä käytä liiemmälti käristettyä, lihapitoista ja vähäkuituista ravintoa!

Kolmannes syövistä olisi estettävissä elintapoja muuttamalla, professori arvioi. Jos niin on, niin sehän olisi valtava kehitysloikka sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti. Sille kukaan tutkija maailman missään laboratoriossa ei kuitenkaan mahda mitään, että ihminen vanhenee joka hetki, kunnes tullaan loppusuoralle, Lihakset surkastuvat, voimat karkaavat, askel huojahtelee, elimistön vastustuskyky herpaantuu. Ihmisen elinikää lääketiede on pystynyt merkittävästi lisäämään parin, kolmen sukupolven aikana. Seuraava ponnistus on sitten myös itse syöpäsolun elin- ja lisääntymiskyvyn nujertaminen.
Loputtomalta näyttävä taistelu luonnon tuhovoimia vastaan.
Tavan takaa tulee onneksi uutisia lasten ja nuorten syöpien torjunnasta. Moni elämä on pelastettu. Ja kehitys jatkuu…

Raivostuttava calm

Olin Lontoossa kielikurssilla joskus 1970-luvulla. Pientä ryhmäämme opetti täydellinen britti, hermostumaton, järkevä, oppilaitaan kuunteleva. Hän määräsi meidät lukemaan Charles Dickensin romaanin A Tale of Two Cities. Se oli ollut kotini kirjahyllyssä koskemattomana iät ja ajat, suomeksi. Turha selittää, että olisin sitä nytkään lukenut, Tai luin sitä sen verran, että selvisin kuulustelusta läpi. Sillä ei nyt ollut merkitystä. Referaatissani pyrin viljelemään omista tuntemuksistani sanaa calm. Levollinen, tyyni. Se tuntui olevan muillakin mieluisassa käytössä.
Lopulta tämä meidän calm brittimme ei enää pystynyt hillitsemään itseään. Hampaitaan kiristellen hän jyrähti, että sana calm on siitä hetkestä lähtien ehdottomasti kielletty meidän ryhmässämme. Puoli vuosisataa myöhemmin, calm-sanalle olisi hyvinkin käyttöä. Onko sen tilalle tullut sana hate, viha?

Tilanne on pahimmillaan mennyt niin pitkälle, että on syytä ottaa esille kreikkalaisen filosofin Plutarkhoksen sana parin vuosituhannen takaa: Sen joka vihastuu herkästi, on pysyttävä erossa harvinaisista ja taidokkaista esineistä, kuten juomakupeista, koruista ja jalokivistä.
Kreikkalaisen filosofin opetus on siis, että kiukkupäissään kannattaa katsoa, minkä arvoisen esineen rikottavakseen koppaa.
Mieluummin pitää pysyä calmina. Se on muutenkin terveellisempää ja säästää terveydenhuollon määrärahoja. Ruhjeet ovat kalliita hoitaa.

Kun Väinö Linna kutsui uusia ammattiveljiään paiskimaan klapeja liiteriin, hän itse istuskeli rappusilla ja antoi suulaampien kaverien hoitaa puut sisään. Karo Hämäläisen kuvauksen mukaan yksi erosi muista, Lauri Viita, hyvässä ja pahassa.
“Jos Lauri Viita sattui ilmestymään paikalle, repäisi hän paitansa roikkumaan naulaan ja lihaksikas yläkroppa paljaana näytti, ettei hänen vääntömomenttinsa ole vain sanoja paperilla, vaan että hän päihittää Linnan paitsi kirjailijana myös fyysisessä työssä. Lauri Viita ei malttanut miettiä, mitä maksaa. Ei hyvässä eikä pahassa. Hän ei oppinut, niin kuin hyväluontoinen kirjailijatoveri Väinö Linna oppi.

Karo Hämäläinen kertoo romaanissaan Kansalliskirjailija, kuinka Linna, työmies, tutustui Tuntemattoman jälkeen kirjailijatovereihin. Mäkelän piirissä Linna halusi näyttää oppineelta, sivistyneeltä. Hän osannut kieliä, mutta oli sisäisesti synnynnäinen calm. Aikuisena oppineen ja syntymälahjana filosofisen ajattelun omaksuneen ero näkyy Hämäläisen tarinassa siitäkin, mitä kahvikuppi tuo veljien mieleen. Alex Matson näki pyöreän esineen. Linnalle kahvikuppi oli posliinia. Esteetikko näki muodon, itseoppinut käytännön seikan.
Sama jako näkyy näissä meidän päiviemme somesanailuissa. Enemmän käytännön suoraa toimintaa kuin ajattelua ja nokkansa eteen katsomista.

Onnellinen?

Onnellinen syöpäpotilas.
Olen vanha mies. Sukuhistoriani iäkkäin. Olen etuoikeutettu. Kehittyneen lääketieteen, monipuolistuneen ravinnon, hyvien vanhempien, parantuneen hygieniatason, yleisen valistuksen ansiosta.

Jos olisin ollut menneiden vuosien isorokkopotilas tai 1920-luvun keuhkotautipotilas tai 1950-luvun poliopotilas tai viime vuosisadan alun espanjantautipotilas, mahdollisuuteni elää yli 80-vuotiaaksi olisivat olleet minimaaliset. Olen 2000-luvun syöpäpotilas ja olen saanut lääketieteeltä kymmenen vuotta jatkoaikaa.

Koronavirus on näiden aikojen painajainen, ja siihenkin on rokotteet jo kehitetty ennätysvauhtia.

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman (1988 -) on kohuttu, laajalti arvostettu historioitsija, joka on lähestynyt uudesta kulmasta hyvän historiaa. Näkemys on vallan toista kuin oli Pentti Linkolalla (1932-2020), joka oli sitä mieltä, että ihmiskunta tuhoaa itsensä ylettömällä hyvinvoinnilla, lisääntymisellä, siis nälänhädällä ja sairauksilla. Bregman on hämmentänyt Davosin talousseminaareja räväköillä puheillaan ja maailmanlopun ennustajia kirjoillaan. Uusimpaan, vahvasti perusteltuun kirjaansa (Hyvän historia/Ihmiskunta uudessa valossa) hän on kaivanut käänteentekevät syy- ja seuraussuhteet niin Pääsiäissaarten tuhatvuotisesta mysteeristä kuin kysymyksestä, miksi sotilaat nousivat ensimmäisen maailmansodan hurmeisissa jouluna taisteluhaudoissa ja lopettivat ampumisen.

Äärimmäisen pelkistetysti tulkiten Bregman tarjoaa vastaukseksi, että mitäpä jos luonnollinen valinta ei olekaan noudattanut ilkeyden ja kovan pyrkyvyyden lakia vaan valinnut hyvän. Ystävällisen ja toinen toisestaan huolehtivan lajityypin. Kaikkine rajoituksinemmekin me ihmiset voimme arvioida itsemme sellaisiksi – toisin kuin raaimmassa eläinkunnassa, missä lajit tuhoavat jopa toisiaan.

Plutarkhos  syntyi noin vuonna 45 Khaioneiassa, kuoli noin vuonna 125 Delfoissa )katseli maailmanmenoa niin Ateenassa kuin Roomassa. Hänellä oli tyyneyttä pohdiskella, kannattaako ihmisten niin paljon olla raivoissaan. Suomentaja vetää sieltä suoran linjan meidän päiviimme: tarvitseeko jokaiseen ärsytykseen vastata heti. Onko netin viestiketjuun pakko naputtaa kiukkuinen vastine siltä istumalta?
Maltin malli tulee vuosituhanten takaa. Kun valtiomies ja filosofi Fokion sai viestin Aleksanterin kuolemasta, hän ei kiirehtinyt kertomaan siitä kansalle. Piti edetä rauhallisesti. ”Jos hän on kuollut tänään, niin hän on sitä myös huomenna ja ylihuomenna.”

Kun taas jollain oli kova kiire rangaista virheen tehnyttä, Fokion rauhoitteli: ”Jos hän on syyllinen tänään, hän on sitä huomenna ja ylihuomennakin.”

Juhana Torkki poimii Plutarkhosta kääntäessään esille todella historiallisen näkökohdan. Muinaiset roomalaiset olivat oppineet pitämään vihollisensa aisoissa, hallitsemaan maailmanvaltakuntaansa, organisoineet hyödykkeiden jaon. Kuitenkin kaikki saattoi hetkessä kaatua. Sairaudet ja väkivaltainen kuolema korjasivat julmaa satoa. Roomalaisten keskimääräinen elinikä oli 20-30 vuoden välimailla. Kuusikymppiseksi eli joka kymmenes.

Vaikka varallisuuserot ja yhteiskunnalliset erot, joidenkin mielestä onnen mittari, olivat valtavat, niillä oli ja on tiukan tullen vähän merkitystä. Plutarkhos muistutti, että kihdistä ei pelasta senaattorin saapas eikä päänsärystä kuninkaan diadeemi.

Tämän totuuden monet meistä joutuvat kokemaan omin silmin. Olin joskus 1990-luvulla syömässä helsinkiläisessä ravintolassa. Viereisestä pöydästä lähti kömpimään vanha mies. Nousin auttamaan häntä ja saatoin WC:n ovelle. Palattuani naapuri kysyi, tunsinko vanhuksen. En, en todellakaan.

”Bebbe Storskrubb!”

Minun koulupoikavuoisieni ylittämätön urheilijaihanne, 400 ja  800 metrin juoksija, jonka odotettiin aina Suomi – Ruotsi -maaottelussa lyövän ruotsalaisten ankkurin 4×400 metrin viestissä.

Bebbe Storskrubb oli nyt vanha mies, päälle kahdeksankymmenen, samanikäinen kuin minä nyt, hänen koulupoikaihailijansa. Vanhuus ja kömpelyys tulevat niin huippu-urheilijalle kuin esteetikolle tai kirvesmiehelle.

Miksi lääketiede keksisi kiireen vilkkaa seerumeita ja lääkkeitä sairauksiin, jotka irralleen päästettyinä voisivat olla ihmiskunnan loppu? Miksi maailman lääketiede idässä ja lännessä tekee parhaansa pahan torjumiseksi niin omien kuin vihollistenkin puolella?
Olemmeko me parempia ihmisiä kuin kuvittelemmekaan. Vaikea sitä on uskoa eri puolilla maailmaa mylläävissä sodissa ja terroripesäkkeissä, mutta ehkä se ei olekaan uskon asia.

Vuoden 2020 syöpälääkäri Laura Palanterä pohtii Sypäsäätiön nettilehden haastattelussa potilaan hoitoa kuoleman lähestyessä. Se on rauhoittava, pelokasta mieltä lääkitsevä kirjoitus. Palanterä sanoo, että potilaan mieli ja keho rauhoittuvat kotona tuttujen äänien ja tuoksujen keskellä.

Kotisairaanhoidossa tehtävänä on luoda potilaalle hyvä ja turvallinen olo. Lääkärin tärkein työkalu kotikäynnillä on keskustelu potilaan kanssa. Kiire ei saa olla. Tunti tai pari levollista keskustelua. Muistellaan elämän hyviä asioita, avioliiton parhaita aikoja. Mikä elämässä on ollut kaunista.
Milloin voimat ovat uupuneet, kädestä pitäminen on yhtä tärkeää kuin puhuminen. 92 prosenttia kotona kuolevista lähtee nukkuessaan.
Näin syöpälääkäri Laura Palanterä, jonka mielestä kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Tämän päivän ihminen pitää kuolemaa mörkönä, joka ei kuulu elämään. Kuitenkin kuolema on luonnollinen osa elämää.
Kohta 87-vuotiaana minun helppo hyväksyä väistämätön totuus. Ja olla – Eno Leinon sanoin – onnellinen onnessani. Olen saanut viipyä täällä reilusti yli suomalaisen miehen tilastollisen eliniän. Olen saanut seurata perheeni neljännen polven  varttumista teini-iän kynnykselle saakka.

Onnenpekka!

 

 

Rutger Bregman: Hyvän historia/Ihmiskunta uudessa valossa. Suom. Mari Janatuinen. Atena 2020.
Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija/Romaani Väinö Linnasta. WSOY 2020.
Maila Talvio: Ne 45 000/Tarkoitusromaani. WSOY 1932.
Plutarkhos mielen tyyneydestä. Suomentanut Juhana Torkki. Otava 2020.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Päätoimittaja ja tietokirjailija Raimo Seppälä nukkui pois sunnuntaina 24.1.2021 Pirkanmaan hoitokodissa.